[-Peliraportti

Tapahtumat

Ja Karzoug-kaani antoi rakentaa
Palatsin uljaan Xin-Shalastiin
Miss' Avah, pyhä virta samoaa
Kautt' onkaloitten mereen
Jok' ei saa valoa päivän eikä kuun.

Näin luki eräässä Brodert Quinkin löytämässä muinaisessa runoelmassa. Kajo ja Brodert tonkivat jälkimmäisen kirjahyllyjä Hiekkasärkässä antaumuksella etsiessään jokaista tiedonhippusta, joka saattaisi auttaa Xin-Shalastin tarunomaisen kaupungin löytämisessä.

Tärkein johtolanka oli kuitenkin jo heidän hallussaan, vanha kirje eräältä tiennäyttäjäkapteenilta Quinkille, jossa hän kertoi Vekkerin kääpiöveljeksistä, Karivekista ja Silaksesta, sekä näiden retkikunnasta, joiden uskottiin löytäneen tien Xin-Shalastiin. Vekkerien tukikohdan sijainti Kodarvuorten etelälaidalla tiedettiin, ja sieltä heidän etsintänsä alkaisi.

Ennen pitkää ja vaarallista matkaa paikkaan, josta kukaan heistä ei välttämättä koskaan palaisi, he kuitenkin valmistautuivat ja laittoivat asiansa järjestykseen. Jälleen kerran Dairhe Faulilj vetäytyi metsän uumeniin valmistamaan taikaesineitä. Kiirettä he eivät pitäneet, sillä he tiesivät myös että he joutuisivat viettämään kuukauden päivät vuorenrinteillä pelkästään totutellakseen ohkaiseen ilmaan ja elämiseen korkealla.

Eräänä yönä, vähän ennen heidän lähtöään, Kajo hipsi eräälle yksityiselle hautuumaalle Magnimarin parempiosaisella alueella. Lapion kanssa. Hänen onnekseen talosta ei ollut suoraa näköyhteyttä sukuhaudoille. Normaalit ihmiset eivät, kaikesta huolimatta, tykkää jatkuvista muistutuksista omasta kuolevaisuudestaan.

Pari tuntia vaivihkaisesti uurastettuaan, hän puski ylös kuopasta hauta-arkun ja asetteli sen valmiiksi timanttipölyllä piirtämäänsä taikarinkiin, varoen sotkemasta tekemiään merkintöjä. Hän työnsi lapion kärjen arkun kannen alle, kammetakseen sen auki ja pysähtyi, miettien asiaa. Sitten hän iski lapion pystyyn multakasaan ja alkoi loitsia. Hän messusi kauan ulkoa oppimaansa litaniaa tuntemattomalla kielellä, josta ulkopuolinen olisi saattanut erottaa nimet "Sarenrae" sekä "Niero Brandt". Hänen kaulaketjussaan roikkuva auringonkehrä hohti kirkasta valoa ja pian hautapaikalla oli kuin keskipäivällä.

Vihdoin, pappi lopetti loitsunlukunsa, pyyhkien hikeä otsaltaan. Valo himmeni ja pian paikalla oli jälleen yö. Arkusta kuului koputusta ja tukahtunut "Mitä vittua?"

"Nouse Niero, sillä olen sinut Rouvan päivänä nostanu...äh, ylös sieltä vatipää. Joku vielä näkee", vastasi tähän taas Michiell.

"Täällä on itseasiassa varsin mukavaa, jos ei välitä lievästä lemusta. Ruumismadotkin on parempaa seuraa kuin eräs arpinaamainen pappi, joten voinet jättää arkun kiinni, kiitos kaunis."

"Pääs kiinni! Makoilu riittää, nyt ylös, niin saadaan sinut ajan tasalle. "

"Suksihan nussimaan jättiä"

Ystävykset vaihtoivat hetken valikoituja manauksia ja päivittelyjä toisen kunnosta, sillä olihan paitsi Nieron kasvot kuolemanharmaat, myös Kajon kuontalo hakattu uuteen, entistä räjähtäneempään, uskoon monesti kuluvan vuoden aikana. Sitten seurasi tuntikaupalla halpaa väkijuomaa ja jaettuja seikkailuja Magnimarin pahimmassa räkälässä. Michiell uskoi käytännönläheisiin ratkaisuihin, mitä tuli vastikään kylmänä maanneen herättelyyn. Aamunkukan siunaus oli vain piste i:n päälle. Illasta tulikin legendaarinen!

Kaupungissa kerrotaan vieläkin tarinaa, että sankarin kuoleman muistopäivänä palasi Nieron henki vielä kerran juomaan kantapaikkaansa ja tapaamaan vanhoja tuttuja. Entisenkaltainen railakkuus valtasi silloin juhlaväen ja sinä iltana todistettiin, muunmuassa, ettei Michiell Garrim, ystävänsä Nieron avustuksesta huolimatta, osaa polkata pöydällä. Useasti tulevina vuosina Kajo sai kuulla tästä viastaan.

Seuraavan aamuna sarastus olisi virvoittanut monet mielet kännisestä horteesta, jossa yöllinen aaveen vierailu on vielä mahdollista selittää houreina ja varovaisena nostalgiana, ei Sarenraen ihmeenä. Onneksensa Niero siis heräteltiin ajoissa katuojasta, sillä hänellä vielä oli monta vanhaa vihollista jäljellä ja jos riimuvaltiaiden ja Hiekkasärkän ritarien konflikti räjähtäisi käsiin, olisi hän auttamatta pulassa jäätyään Varisiaan. Siispä Kajo sysäsi ystävänsä varusteineen satamaan ja toivotti turvallista matkaa.

Satamassa oli melkein tyven, vain vuoroveden iskiessä hiljakseen kivettyyn laituriin. Laiva häämötti suurena ja salaperäisenä kaverusten edessä ja virnistävä kleeri virkkoi vielä viimeiset sanat kevyesti pahoinvoivalle ystävälleen:

"Nähdään hei muutaman vuoden päästä täällä taas. Sinä, minä, Halibur ja kaikki. Sitten verrataan tarinoita! Lyön vetoa, että minulla on parhaimmat"

Samana aamuna Magnimarin satamasta lähti hiljaa Jenivere-niminen laiva kohti etäistä Sargavan siirtokuntaa, muuassaan erään toisen seikkailijasarjan alku, joista kerrottaisiin pian vastaavia legendoja kuin edeltäjistäänkin.


Dairhe paikallisti Vekkerien kaivosmökin ylilennoillaan, joen rannalta, vuorten eteläpuolisilta kukkuloilta. Vähän myöhemmin, satunnainen tarkkailija olisi saattanut todistaa hämmentävää näkyä kun viisi täyskasvuista aikuista, osa raskaasti haarniskoituna, sekä yksi hieman hevosta pienempi susi kömpi esille noin jalankorkuisen vaivaiskoivun oksiston seasta.

Vekkerien mökki oli itse asiassa jyrkänteen reunaan rakennettu tornimainen asuinrakennus kaivoksen työntekijöille. Itse kaivoksen sisäänkäynti oli kadonnut aikapäiviä sitten maanvyörymän alle, mutta mökki vielä seisoi ja oli hyvässä kunnossa, ottaen huomioon että itse Vekkerin veljekset retkikuntineen olivat kadonneet noin 70 vuotta aiemmin. Mutta mihinpä pakaste pahenisi. Alhaalla, jyrkänteen juurella, oli vielä siedettävän oloista, mutta jyrkänteen laella he tiesivät hyytävän viiman ulvovan läpi jäisten solien. Vaikka Hiekkasärkässä oli vielä kesä, täällä Kodarvuorten kupeessa talvi oli jo tullut, jos se oli koskaan kunnolla lähtenytkään.

Mökin liepeillä oli vielä jälkiä kaivostoiminnasta - vanhoja työkaluja, kaivosjätettä, ja etenkin yksi suuri kasa mustaa kuonaa, jonka Dairhe totesi olevan täynnä malmin jalostuksessa käytettävää arsenikkia. Ilmeisesti likellä seisova mänty oli siihen kuollut.

Ainakin näin he luulivat, kunnes mänty humautti Dairhea ohimoon pitkällä oksallaan. Kun uhka oli käsitelty ja sankarit tonkivat vielä kyteviä pilkkeitä, se todettiin harvinaiseksi epäkuolleeksi entiksi. Vekkerien mökissä oli jotain pielessä.

Varovaisesti he potkaisivat sisään pohjakerroksen lankkuoven. Eteiskammioissa ei ollut muuta kuin kuuran peittämiä päällysviittoja ja saappaita, mutta kun he astelivat syvemmälle rakennukseen, kaivosmiesten työtiloihin, näkivät he nurkassa kaljun, parrakkaan kääpiön, joka ahmi hyvällä ruokahalulla jotakin, mitä he eivät erottaneet sen takaa. Gelrick astahti lähemmäs, ja kääpiö kääntyi ympäri, paljastaen edessään olevan kasan kultapölyä.

"Teidän täytyy kokeilla tätä! Se on herkullista!" kääpiö huudahti, ojentaen yhdellä kouralla kultaista pölyä paladiinille ja tunkien sitten toisella nyrkillään lisää suuhunsa. Kullan täplittämät kuolavanat valuivat kääpiön suupielistä ja hänen silmistään paistoi hulluus.

Gelrick kavahti kääpiöstä taaksepäin ja siinä samassa se hävisi, jättäen jälkeensä vain kasan arsenikin saastuttamaa kuonamalmia. Sen haukkaaminen olisi ollut kuolemaksi.

Kummituksia ennenkin kohdanneet sankarit olivat nyt hyvinkin varuillaan. Vaikka he olivatkin vastustuskykyisiä erinäisille maagisille kompulsioille, keskittymisen herpaantuminen edes hetkeksi tällaisessa paikassa saattaisi olla kohtalokasta. Kaikki muistivat Ketunratamon kartanon ja järjettömät impulssit loikata ikkunasta mereen.

Kamppailtuaan portaissa pimeiden voimien animoiman ketjun sekä rikkinäisten rappusten kanssa, sankarit pääsivät ylimpään kerrokseen, jyrkänteen laelle, missä sijaitsivat kääpiöiden asuinsijat. Nopeasti he rapistelivat läpi löytämänsä paperit ja tilikirjat ja tutkivat huoneistoja, kunnes löysivät kasan luita. Niissä oli hampaanjälkiä.

Luulöytöä seurasi sarja kummitteluita ja aavenäkyjä, ja itse torni rupesi natisemaan liitoksissaan, uhaten kaatua irti jyrkänteestä ja murskaantua maahan. Kannibalististen kääpiöiden rivit marssivat heidän ohitseen ja ylitseen ja kävivät heidän päälleen nälkäisen raivon vallassa, kunnes sitten haihtuivat pois kuin lumenpyörteet myrskytuulessa, kunnes jäljellä oli enää yksi, Silas Vekkerin aave.

Silas aisti ahneuden sankareiden veressä ja tiesi heidän etsivän tietä Xin-Shalastiin. Hän myös tiesi kertoa minne Karzoug oli aikanaan pääkaupunkinsa piilottanut, mutta suostuisi kertomaan salaisuutensa vain jos Hiekkasärkän ritarit toisivat hänelle hänen veljensä, Karivekin, maalliset jäännökset, jotka makasivat päivänmatkan päässä kallionkielekkeellä, lumen alla.

Aamun koittaessa he lähtivät matkaan, ja uusi lumi peitti heidän jälkensä.

Päivämäärät

Sarenithin 18.-30. päivä, Erastus ja Arodus kokonaisuudessaan, Rovan 1.-15. päivä 4708 AR.

Sivuhahmoja

  • Niero Brandt, tuliainen Galtista
  • Silas Vekker, kääpiön aave
  • Brodert Quink, kirjanoppinut ja muinaisen Thassilonian asiantuntija

Palkkiot

  • 20 400 xp
  • 43 gp
  • 12 kpl +2 crossbow bolt of distance
  • +1 punching dagger
  • +2 earth breaker
  • elixir of the peaks
  • suuri musta opaali, arvo 2 000 gp
  • viisi säkillistä kultapölyä, arvo yhteensä 5 000 gp
  • kaksi säkillistä kultahippuja, arvo yhteensä 3 000 gp
  • 14 kpl leikkaamattomia jalokiviä, arvo yhteensä 700 gp

Palaute

Pelin alku meni Isoon Säätämiseen, mutta kyllä sitä toisaalta tarvittiinkin. Sen jälkeen päästiin aika hyvin vauhtiin, vaikka vuorilla onkin menossa taas yksi kuukausi. Ja eräät ovat vieläkin hukassa! Pitänee pyytää Dairhea tekemään Send, jos Tiraimiin ja Palealiin saisi jotenkin yhteyden... ~Veltzeh

Vekkerien...kabiini sai seikkailumielen taas mukavasti valloilleen. Kannibalismi ja kääpiöt ovat mainio kombo. En allekirjoita Isoa Säätöä, sillä jokaisen skenaarion(paitsi Skinsawsin) ensimmäinen peli on sisältänyt samanlaista ulkoseikkailullista tutkimista ja ropeilua. Tällä kertaa ei edes juututtu yhteen sääntöön.

Ketään ei kiinnostanut se Wand of Lesser Restoration, joten toivotaan, ettei osuta lamioihin ihan heti. -Muser

Varaukseton peukku vekkuleille Vekkereille täyslihadieetteineen. Crunch munch, om nom.

Alun Suursäätö ei ollu kovin poikkeuksellista, lähes ainahan sitä on jotain vastaavaa. Sen sijaan pelin aikana tuntui olevan harvinaisen paljon ei-sääntö-pohjaista säätöä, jopa siinä määrin että kerkesin siinä yhessä vaiheessa 1. odottaa, 2. tylsistyä, 3. puoliks torkahtaa, 4. lukasta sen yhden Robert Howardista kertovan lehtisen lähes kokonaan, ja 5. palata odottamiseen. Ei näin, amigos míos.

P.S. Sininen kuva tos ylhäällä on kova. -Gastogh

Kuva on kova. Kääpiöt oli oikeesti karmivia. Säädöstä huolimatta viihdyin kyllä. Wand of Lesser Restorationin luulin jo olleen hankinnassa; ehdotin ostavani potioneita niin vastauksena "ei kun ostetaan se sauva". Oh well, aina voi transporttaa via plants jos niikseen tulee. I love our high level. -Zathow

Noh, ensi kampanjassa sitten. Kakkoslevelin loitsuihin tulee kuitenkin tilaa, kun kohta kukaan ei tarvitse Align Weaponia, koska Gelrikin aura hoitaa sen puolen! -Muser

Transport via plants tietty vaatii sen plantin ja niitä ei puurajan yläpuolella mitenkään kauheita määriä ole. -NiTessine

Musta taas olisi melko tunnelman pilausta jos zappailisimme Magnimar-Xin Shalast-väliä harva se päivä. Tai edes kerran. -Muser

Pah, ongelmanratkonta ja kekseliäisyys mitään tunnelman pilausta ole. Feather token (Tree) ja hyvä tulee. -Gastogh

Vois kyllä sanoa, että kekseliäisyys hävisi tempusta jo Koukkuvuorella. Sen sijaan ongelman se ratkaisee, mutta tunnelma karisee melko paljon, kun sankarit voisivat mennä kotiin nukkumaan joka ilta. Frustration, zero. Sense of survival, zero. Möh. -Muser

Itselleni turhautuminen on sitä, että on käytettävissä taikalistan täydeltä välineitä, eikä pysty valmistautumaan sen vertaa, että tietäisi, mitä niistä valmistelisi, koska pitää valmistautua kaikkeen. Taktisen vetäytymisen optio auttaa valmistautumaan. "Selviytyminen" on Deedeessä koko lailla aina tarkoittanut "ei kuole yhteen crittiin" (/encounteriin / what-have-you), pikemminkin kuin että pusketaan henkihieverissä väkisin eteenpäin joka kerta kun miekka vedetään tupesta. Siinä on hyvätkin puolensa; silloin selviytymiseen sisältyy se tietty välittömyys - veitsen terällä tasapainottelu, vastakohdan ollessa sankarkaartin parannusloitsujen tasainen ja hiljainen kulutus. Mutta, mailit vaihtelevat ja se on tunnustettava. Itsekin kiroan säännöllisin väliajoin juuri tuota krittien armolla olemista. -Gastogh

Minusta roolipelaamiseen kuuluu tietty määrä totuudenkaltaisuutta. Tähän kategoriaan menee mm. se, että hahmot käsittävät kuluttaneensa useamman kuukauden mahdollisen maailman- tai, ainakin, Varisianlopun kynnyksellä. Miten itse käsittelisit moisen apokalyptisen tilanteen? Pikainen shoppailusessio varmuuden vuoksi kusee minusta totuudenkaltaisuuden muroihin. Hahmot kokevatkin yhtäkkiä pitävänsä hallussaan tarpeeksi luppoaikaa kipaista Magnimarissa, koska jotain unohtui? Mielestäni kuolemattoman arkkimaagin kymmenentuhannen vuoden takaisen suunnitelman toteutumattomaksi tekeminen on melko painava syy tosiaan painaa eteenpäin, olla siinä veitsenterällä.

Veitsenterä itselleni, mitä tulee taistelusääntöihin on enemmänkin save or suck-loitsut, kuin critit. Johan Skrymin jatkuva lumouksiin ja transmutaatioihin vaipuminen on sen osoittanut. Hipalämään olemma valmistautuneet vähän liiankin hyvin, sen sijaan lumousten ja nekromantion kanssa ryhmä on ollut todella onnekas, tähän asti.

Valmistautumattomuudesta taas: Itse olen muistellut loitsuja hieman kautta laitain ja kaventanut listaa vähä vähältä, aloittaen niistä joita ei tule käytettyä koskaan. Niinkuin nyt nuo summon-loitsut, joita kukaan tarvitse, koska taistelut ovat kiinni muutamasta vuorosta. Tottakai, olisi mainiota, jos saisimme jonkinasteista ennakkovaroitusta olennaisista loitsuista, mutta se olisi totuudenkaltaisempaa tehdä divinaatioilla, kuin ennakkoiskuilla, joista sitten vetäydytään nuolemaan haavoja ja loitsulistoja optimoimaan. Nite on kuitenkin osoittanut, että hirviöt eivät Golarionissa istu perseellään odottamassa, ellei perse ole loitsukehässä tai haudattuna toiseen ulottuvuuteen.

Kokeillaanko sitä sulkakynää nyt? -Muser

Tätä koko kamppista on leimannut "takaisin kaupunkiin lepäämään"-taktiikka josta poikkeaminen loppumetreillä koska se syö tunnelmaa alkaa haiskahtamaan jo suhteellisen falskilta. Apokalyptisen maailmanlopun tunteen vei itseltäni suhteellisen hyvin pois kahden kuukauden downtime taikaesineiden luomista varten. Kaikkeus räjähtää ja Riimuherra nousee, joten eiköhän istuksita tässä monta viikkoa helyjä näpräämässä. Korjatkaa jos olen väärässä mutta eikö meillä ole alusta asti ollut kiire estää Karzougin nousu koska hän saattaa herätä milloin tahansa ja voimistuu jatkuvasti? Häijyin ratkaisu (jota olisin saattanut jopa itse dm:nä käyttää) olisi ollut yllättää vaikkapa Rannick tuon "downtimen" aikana kunnon jättiläisarmeijalla Karzoug johtajanaan. Kun tällainen uhka ei ole todellinen havahtuu äkkiä siihen miten skriptattuja pöytäropetkin ajoittain ovat. Ja tietty kun kerran on mahdollisuus matkustaa sekunnissa tuhansia maileja niin miksi sitä ei käyttäisi? Koska toisin tekeminen on siistimpää tai realistisempaa? vrt. kuinka moni kävelee kaupunkien väliä tänä päivänä kun vaihtoehtoisiakin liikuntamuotoja on... -Zathow

Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped