DISCLAIMER Yllättäen tälläinen fluffi on fiilistelyä ja mahdollista käyttöä varten. Tarinat eivät liity peliin, jos joku ei niitä siihen liitä jne.

Pieniä tarinoita siitä, mitä juuri minun mielestäni voisi olla taustatarinassa menossa.

Unen Tuolla Puolen - Nukkujan ensimmäinen testamentti

Juhani

"Mikä hinta unohdukselle, minkä olette valmiit maksamaan. Jotakin omastanne, jotakin arvokasta. Antakaa vapaasti niin saatte mittaamattoman paljon. Kirottujen ja unohdettujen nimeen."

Kun heräsin, nuo jylhästi ja vakavasti lausutut sanat kaikuivat päässäni. Uskoin tunnistavani miehen äänen, joka ne sanoi, mutta en voinut olla varma. Äärettömien hetkien kaiut virtasivat ympärilläni kuin purppurainen ja turkoosi meri. Seurasin moninkertaisesti toistuvia tapahtumia, ja ymmärsin, että kaikki aika ja paikka olivat yhtä. Vajosin upottavalle, pehmeälle vuoteelle, ja uneksin tapahtumat uudelleen.

Olin ensimmäisessä hetkessä. Ääretön sielu sykki ja huokaili, niinkuin se olisi ollut tiedostava, elollinen olento. Se uneksi maailman todeksi. Sen unesta sikisi ihminen, joka pyrki luomaan kaaoksesta järjestyksen. Ihminen loi ikuisen valtakunnan (niinkuin kaikki valtakunnat ovat ikuisia, kunnes niiden kasvu pysähtyy). Jotta ihminen olisi voinut ymmärtää äärettömän sielun kaoottista luonnetta tulematta hulluksi, hän loi jumalia, joiden tehtäväksi hän asetti kosmoksen vaakakuppien tasapainottamisen. Jumalat, kuten ne luonut ihminen, olivat kuitenkin epätäydellisiä. Ne jäivät muotonsa vangiksi ja muuttuivat pikkumaisiksi ja turhamaisiksi. Kuten kaikki jumalat, ne vaativat uhreja ja mielistelyä. Ihminen, jonka luoma valtakunta oli kasvanut niin isoksi kuin se voisi ikinä kasvaa, katsoi jumalien puoleen ja huomasi ne epätäydellisiksi. Ihminen ymmärsi, että jumalat eivät olleet enää tarpeellisia, ja niin ihminen ryhtyi toimeen poistaakseen jumalat. Ihminen vetosi järkeen ja järjestykseen, ja tuli samalla luoneeksi uusia jumalia, joiden nimet olivat toisaalta Kauhu ja Pimeys, toisaalta Tiede ja Valta.

Ja niin ihminen pyyhki vanhojen jumalten nimet ihmiskunnan kollektiivisesta muistista. Vanhat, unohdetut ja kirotut jumalat lakkasivat olemasta. Niiden olemassaolosta kielivät valtakunnan myöhempinä aikoina ainoastaan niiden jälkeensä jättämät työkalut ja palvelijat. Näitä olivat Kirkkaat ja Synkeät. Kirkkaat olivat ihmisen muotoisia, mutta niillä oli joitakin jumalsyntyisiä kykyjä. Ihminen metsästi näitä, missä ikinä kohtasikaan, ja valjasti näiden kykyjä omaan käyttöönsä. Synkeät katosivat valtakunnan pimeimpiin kolkkiin, ja sieltä käsin ne kurottivat kykyjensä avulla ihmisten sielujen ja mielien sopukoihin. Ne lupasivat valtaa ja voimaa ylitse veren ja varjon niille ihmisille, joiden sielusta vähäpätöisimmän osan he saisivat itselleen asuinpaikaksi. Synkeät, kuolleiden ja kirottujen jumalten työkaluista vähäisimmät jäivät kuitenkin kosmoksen syrjäisiin kolkkiin. Ne olivat voimattomia ja mielettömiä itsessään, ja kuten Kirkkaiden, niidenkin kyvyt tulivat ihmisen valjastamiksi. Ihmisen valtakunta oli lopultakin täydellinen.

Jatkoin matkaani. Näin, kuinka Synkeät raivosivat vankiloissaan maan povessa, kosmoksen katveissa, voimattomina, vailla tahtoa, joka voisi nostaa ne takaisiin siihen vallan ja voiman asemaan, mikä niillä oli joskus ollut (Niin ne uskoivat, mutta niiden asema ei koskaan ollut ollut muuta kuin työkalun tai orjan.). Näin, kuinka Kirkkaat ottivat ihmisen muodon, ja vaelsivat valtakunnassa etsien... jotakin, en tiedä mitä. Jossakin vaiheessa jokin muuttui. Ihmisten joukosta ne, joilla oli tahto ja kyky alistaa toisia valtaansa antoivat omasta sielustaan vähäisimmän osan Synkeille, ja niin Synkeiden voima sai muodon ja tahdon. He nousivat voimainsa tunnossa. He käyttivät anastettua voimaansa, ja nostivat itsensä muiden ihmisten yläpuolelle. Varjonsyntyiset, niin heitä kutsuttiin. Heidän nimensä oli Windath, ja he olivat leegio. Kirkkaat, kuten Synkeätkin, olivat voimattomia vaikuttamaan suoraan ihmisen Valtakuntaan, mutta heidän kykynsä oli sen kaltainen, että se sillä oli valta yli ajan ja avaruuden. Näin, kuinka kirkkaat valitsivat näennäisen umpimähkäisesti ihmisten joukosta yksilöitä, ja asettivat nämä Varjonsyntyisiä vastaan. Hinta, jonka nämä valitut maksoivat kyvystä taittua ajassa ja paikassa, oli unohdus.

Hintana unohdus... heräsin unestani nuo sanat huulillani. Vai vaivuinko uneen? En ole varma. Uskoin viimein ymmärtäneeni, mistä kaikesta oli kyse. Pian kuitenkin ymmärsin, että olin nähnyt vain murto-osan kosmoksen äärettömyydestä. Olin kuin mies, joka katsoi pohjattomaan pimeyteen, ja näki siellä jotain sanoinkuvaamatonta, jonka hän sitten koki verhota ymmärryksen kaapuun, käyttäen niitä käsitteitä, jotka hänelle olivat tuttuja, mutta jotka silti olivat täysin riittämättömiä kuvailemaan tarkasti mitään siitä, mitä hän oli nähnyt. Kun tajusin tämän, itkin katkerasti.

Unen tuolla puolen -Nukkujan toinen testamentti

Juhani

Valtava olento hengittää. Sen hengitys on kuin myrskytuuli. Sen sydämenlyönnit ovat kuin pajavasarat. Sen jalat ovat kiveä, ja sydän sulaa rautaa. Kuuluu matalaa kohinaa, kuin meren pauhua. Olet paikassa, jossa on pilkkopimeää ja aivan tyhjää.

Uneksin jälleen, ja toivoin samalla, että tällä kertaa löytäisin vastaukset mieltäni kalvaviin kysymyksiin. Mikä oli unen tarkoitus? Mitä osaa esittivät kirkkaat ja synkeät? Olivatko ne vain ihmisen kosmoksen äärettömästi kaaoksesta valjastamia toispuolisia Voimia. Miksi taittumisen kyvyn hinta oli unohdus? Minkä paradoksi välttämiseksi unohdus oli asetettu, ja ennen kaikkea, oliko se tarkoituksenmukaista vai pelkästään seuraus? Uskon itse, että olimme itsekin kuin nuo unohdetut jumalat, joskin ylösnousemuksemme oli ihmisen itsensä aikaansaannosta, eikä niinkään ulkoisen tahon vaikutusta. Ihminen oli jo valjastanut elementit. Kutsumisen kyvyt, alkemian välineet, järjestyksen ja vallan työkalut; nämä olivat kuin vasara ja alasin, jonka alla todellisuuden osat muovautuivat vääjäämättömästi ihmisen tahtoon.

Uneksin liikkuvani suunnattomalla nopeudella ja korkeudella ihmisen luoman valtakunnan yllä. Näin, että sillä oli muoto, mutta ei sellainen muoto, jonka kykenisi käsittämään helposti tai piirtämään kartaksi, vaan pikemminkin sellainen muoto, joka oli täysin riippuvainen subjektiivisesta tulkinnasta. Oliko valtakunta mittaamattoman iso vai mitättömän pieni? En usko, että sillä oli väliä. Kyse oli pelkästään perspektiivistä. Piittaako petoeläin muusta kuin reviiristään? Siitä, että sillä on kumppani, jonka kanssa paritella ja saalis, jota metsästää? En usko. Ihmisen valtakunnan pedot näkivät vain sen, mikä oli heille tarpeen. He näkivät vallan rakenteet, joita käyttää hyväksi. He näkivät itseään heikommat, jotka alistaa ikeeseensä. He näkivät unia, joissa he olivat oman (mahdollisesti hyvinkin pienen ja subjektiivisen) todellisuutensa kiistattomia valtiaita. He manipuloivat, liittoutuivat ja sotivat. Näin herroja ja narreja, armeijoita ja salaseuroja. Näin heidän päämääränsä ja elämiensä summat. Kuinka pieniltä ja mitättömiltä ne minusta vaikuttivatkaan. Tuskin näin heidän itsensä mielestä kuitenkaan? Kyllästyin pian, ja aloin etsiä vastauksia toisaalta.

Olin muinaisessa, kielletyssä Styygiassa. Näin vauraan ja turmeltuneen dynastian, jossa vallan kahvassa olivat kuolemattomat velhoruhtinaat. Näin, kuinka heidän valtakuntansa kääntyi sisäänpäin, kuin käärme, joka nielee omaa häntäänsä. Lopulta tämä koitui heidän tuhokseen.

Olin kaukaisessa lännessä, Khar Farhan puutarhoissa, joissa villit piehtaroivat kauan sitten unohtuneen sivistyksen raunioilla. He olivat saavuttaneet eräänlaisen symbioosin tuntemattoman elämänmuodon kanssa, ja muistuttivat ihmistä enää nimeksi.

Olin pohjoisen jäisillä lakeuksilla, ja näin ihmistä vanhemman, mutta nyt alistetun ja orjuutetun lajin jälkeläiset. He vaikuttivat alistuneen kohtaloonsa täysin.

Ja lopulta, olin imperiumin sydämessä, ja näin tämän ihmisten valtakunnan olevan suurin ja mahtavin tähän asti näkemistäni. Mutta missä ikinä kuljinkaan, en löytänyt vastauksia kysymyksiini, kysymyksiin, jotka tuntuivat olevan yhtä lailla kaikkien kohtaamieni huulilla. Tämä kysymys oli yksinkertaisuudessa typerryttävä; miksi?

Unen tuolla puolen (Vili)

"Mikä hinta unohdukselle, minkä olette valmiit maksamaan. Jotakin omastanne, jotakin arvokasta. Antakaa vapaasti niin saatte mittaamattoman paljon. Kirottujen ja unohdettujen nimeen."

Astorian Windath yskähti kolkosti. Hän oli toistanut saman lauseen jo toistakymmentä kertaa, ja sen lausuminen alkoi jo käydä rutiinilla. Hän katsoi ympärillään olevia, pistäen merkille ainakin kuusi muuta - jotka hänen lisäkseen olivat kokouksessa mukana vääristä syistä. Ehkä joku heistä halusi poliittista valtaa, toinen vakoili Vallanpitäjille. Tämänkaltaisessa salaseurassa - saattoi olettaa joka kolmannen olevan petturi.

Hän tarkkaili muita epäilyttäviä hetkisen - varmistaakseen että kukaan heistä ei vaikuttanut olevan tietoinen hänen vaikuttimistaan. Kaikki näytti olevan kunnossa. Muut eivät tienneet Kokeesta - tai siitä, hänet oli lähetetty selvittämään monimutkaisen rituaalin puuttuvat osat. Itse hän olisi jo kokeillut riittiä - mutta Selarkis oli aina ollut viisikosta vanhin ja varovaisin. Vanhin oli aikaisemminkin johdattanut viisikon vaarojen läpi voittoon, ja Astorian oli oppinut toteuttamaan veljensä antamat tehtävät kyselemättä liikoja.

Hän oli edennyt liikkeessä nopeasti - pian hän olisi saavuttanut liikkeen johtajien luottamuksen, ja pääsyn näiden piiloittamaan tietoon. Pian.

Unen tällä puolen (Teemu)

Palmupuun varjossa, seuraten vielä etäältä mies katsoi, purren vanhaa vihaa hilliten huultaan. Nousukkaat, vähäveriset, ne jotka sylkivät jumalten alttareille, ryöstivät muinaiset haudat ja ripottelevat unohdettujen pyhien temppelien uhrituhkat tuuleen.. He nauravat vielä uhmassaan, ja uskovat voimansa tunnossaan olevansa enemmän kuin menneet mysteerien mestarit jotka hukuttivat maan vereen ja tekivät siitä vahvan. Puhuvat sfääreistä, tasoista, tieteestään ja alkemiastaan ja haaveilevat mahdista maan tuolla puolen. He uneksivat itselleen uudet jumalat jotka ovat niin vähäisiä, että vähäveriset voivat sanojaan vääntelemällä ja kynän varressa ne voittamaan, ja julistamaan itsensä maan piirin mestareiksi.

Miten paljon paremmin oli ennen. Vanhan veren vallan aikaan. Uni oli pelko ja painajaiset tosia, ei sallittu heikkoutta, ei ollut aikaa haihatteluun, tyhjän puhumiseen, haaveiluun, ei varjoissa kyyristelyyn. Maailma oli obsidiaania, kultaa ja rautaa, miehet tehty lihasta jota sitkeämpi oli vain tahto. Nämä nousukkaiden kuninkaat.. Hah! He olisivat olleet orjiksikin vähätahtoisia, ja kusseet allensa Ashataurin ylipapin varjon langetessa ylleen ja auringon välkkyessä tikarin terällä. Heidän sydämensä olisi pysähtynyt kauhusta Valkoisen Kaupungin yössä, käärmekuninkaan punaisen katseen alla.

Kaikki eteni jotakuinkin arvattavasti. Silti mies väänteli sinertäviä käsiään kärsimättömyyden puuskassa. Vanha veri halveksi nöyristelyä, mutta sen aika olisi pian ohi. Hän ravisteli kiukun jäykistämät lihaksensa rennoiksi ja pyyhkien kasvoiltaan halveksunnan piirtämät uurteet mies asteli puiden lomasta kallion juurelle, luoden varoittavan katseen ylhäällä kirkuvien villien suuntaan. Vähäverinen nainen näytti ruhjoutuneen pudotessaan lehvästön läpi, mutta hengitti yhä katkonaisesti. Ärähtäen mies nosti naisen harteilleen, ja lähti huokaisten marssimaan kohti kivikkoista rantaa.

Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped