4. peli, Milla

Lyhyesti

  • Milla sanoi Suville ja Sepille, että haluaa ruoskia itsensä laulamaan kunnolla. Sepi tarjoutui järjestämään jo ensi viikoksi tuliturvallisen paikan ja Suvi sanoi tukevansa mielellään. Tämä siis pelin alussa.
  • Käytiin tulinäyttelyssä, josta Milla ei muista juuri mitään tarkkaa, kun oli muut jutut mielessä.
  • Milla kertoi Suville väkivanhempi-kuviosta. Suvi vahvisti, että ovien takana on käyty keskusteluja, ettei Milla ole Karin tytär. Milla yritti olla selittämättä, että väessä ei ole kysymys ihmisistä, mutta homma ajautui siihen. Se meni Suvilta siinä tilanteessa selvästi yli hilseen. Milla ei puhunut väestä väkenä, miten se syntyy ja miten on ollut osa ihmisten elämää. Pikemminkin omanlaisestaan lajista, tulen ympärillä olevista olennoista. Mietittiin, miten asiaa selvitetään eteenpäin.
  • Milla hätääntyi aika lailla kuullessaan rituaalista ja Sepi ja Aanu saivat selittää ja rauhoitella vähän aikaa. Tulen tunteminen muistomerkissä oli Millalle järkytys ja meinasi blokata koko rituaalin, mutta Milla jatkoi ja näki. Vapauden ja ilon tunne siitä, että asiat selkenivät. Mutta Milla tunki tietoisesti pois mielestään sen dilemman, jonka riemullinen ja kohdallaan oleva kaiken polttamisen tunne herätti.
  • Gloriassa Suvi ja Virva kohtasivat. Suvi oli epäuskoinen ja tuntui selittävän asioita sillä, että Virvalla on persoonallisuushäiriö. Käytiin keskustelua siitä, miten Milla toivoo Suvin olevan asioissa mukana. Milla sanoi nyt ymmärtävänsä, että puolet hänestä on tätä tulta ja haluavansa opetella elämään sen kanssa. Mihinkään tulokseen ei päästy ja Milla tajusi, että Suvi tässä on nyt enemmän pihalla ja sulattelun tarpeessa.
  • Virva kertoi Vala Minervosta, jolla on jotain tekemistä loitsulaulannan kanssa. Milla oli kiinnostunut jututtamaan Valaa, mutta ei tapahtunut. Virva sanoi myös, että peikkojen olisi hyvä tietääMillan puoliväkisyydestä, koska silloin häntä kunnioitettaisiin. Milla jäi miettimään.
  • Puhuttiin myös, onko mahdollista jonkun shamaanirituaalin kautta kutsua Millan isää. Virvakin oli hyvin kiinnostunut jäljittämään hänet.
  • Milla kuuli Virvalta, että Alina oli hankkinut itselleen jonkun kamalan kalman varjon typerällä shamaanimatkalla. Myös porukan vanhasta opettajasta, joka kuoli (murhattiin?) ja jonka jäljiltä on metsästetty artefakteja ja ties mitä. Se kuulosti niin järkyttävältä säädöltä, että hän kertoi Alinalle varoittavana esimerkkinä polttaneensa Tavastian siksi, ettei hallinnut asioita. Ei selittänyt sen enempää, miten se Tavastia oli mahdollista.
  • Milla fiilisteli täysillä Sysikuuta. Matoisessa kannossa tulen tila välähti esiin ja alkoi nousta ja se säikäytti Millaa. (Offgame fiilis oli tämä, joten seurasin sitä.)
  • Ja Milla totesi, että Bluusi on aivan yhtä paska kuin ennenkin, ellei jopa vähän paskempi.
  • Ja tietysti järkytys ja hirveä huoli Sevestä, mikä teki keikasta tosi epätodellisen.

Tulevat

  • Seve on päällimmäinen huoli. Jos keltään ei aamuun mennessä ole tullut viestiä, Milla soittaa Katalle ja/tai Sepille.
  • Huomenna Milla ja Suvi ovat päättäneet kysellä äidiltä Millan alkuperästä. Myös, ettei vanhemmille puhuta mitään tulesta vaan, että tyttöjen eno Antero on tölväissyt vihjailevasti jotain siskosten erinäköisyydestä ja herättänyt prosessin. Jos äiti sanoo, ettei tiedä mitään, sitten mennään ullakolle penkomaan äidin vanhoja päiväkirjoja. Nyt Millan tunnesuhde äitiin on pahasti säröillä ja riippuu aika paljon äidin reaktioista, mihin se kehittyy.
  • Milla on nyt innokas etsimään kontrollirajoja tulen tilalle ja tarttuu Sepin tarjoamaan tilaisuuteen kokeilla turvallisessa ympäristössä. Jos Suvi haluaa olla mukana, se on Millan mielestä hyvä, ainakin aluksi, koska silloin Suvin väkeen liittämä mielenhäiriöpainotus ehkä keventyy.
  • Vala Minervoon pitää saada Virvan kautta yhteys ja keskustella, mitä hän osaa, jos hän siis haluaa.
  • Ja jos Seve vaan tulee takaisin, Milla puhuu hänelle tästä isänkutsumisrituaalista.
  • Millan huoli on herännyt säätävästä nuorisoporukasta. Hän järkkää itsensä mukaan Teresa Singerin uskomusopintopiiriin pysyäkseen vähän kärryillä, mistä tyypit on kiinnostuneita.
  • Ja Kataa on jututettava Hanneksesta ja tästä kuviosta. Ja vaikka Seveäkin, jos elävänä ilmestyy.
  • Nyt Milla tuntee enemmän vapautta rakentaa laulajaidentiteettiään uudelleen. Kun tulikokeilut etenevät pisteeeseen, jossa Milla tuntee olevansa enemmän turvassa, hän aloittaa paluun musapiireihin.
  • Ja Kristian varmaan pääsee kohta vankilasta. Ehkä sitä on jäänyt kaivelemaan epäselvät ja ristiriitaiset muistonpalaset Tavastiasta ja se haluaisi selvittää asioita.

Palautetta

Ihana peli taas! Erityiskiitos siitä Eiran rituaalista. Näyt, tunteet ja oivallukset nousivat etsimättä ja näyttelemättä. Taisi olla vaikuttavaa kaikille kolmelle. Tykkään siitä, että pelissä on sekä tekemistä että pohtimista.

Se, että briiffit tulee vasta torstaina on vähän tiukkaa varsinkin, jos pitää säätää jotain. Mutta teette varmaan parhaanne.

Facebook-ehdotus: Mitä jos teillä pelinjohdollakin olisi metaprofiili Neonhämärää varten? Silloin ei tarvitsisi leikkiä, että en nää noita ingame-maailmassa tuntemattomien Niinan tai Simonstatuspäivityksiä yms.

Fiilistely

20.9. yöllä Kun mä astuin tänään ratikasta, mä rukoilin, että Jeesus, anna kaiken mennä hyvin. Kuuliko se? Vai menikö kaikki näin vaan sattumalta? Ja menikö kaikki hyvin? Mikä on hyvin?

Mä mietin aluksi, että mikähän soppa syntyy, kun me mennään Suvin ja Sepin kanssa sinne näyttelyyn. Mutta kun Virva vahvisti nää vanhemmuusjutut, mä tajusin, että mun on kerrottava Suville ja että Sepi voi auttaa siinä. Joku osa musta potee nytkin huonoa omaatuntoa. Mutta mä tunsin olevani niin yksin ja musertumassa sen asian kanssa enkä mä voi ikinä kertoa äidille tai Karille totuutta. Niin, voinko mä syyttää vanhempiani salailusta, jos itekin teen niin? Niinhän mäkin ajattelen, että parempi, että ne saa elää rauhassa asioilta, joihin ne ei voi vaikuttaa.

Jotenkin sen purkaminen olikin siinä hetkessä helpompaa kuin mitä mä ajattelin. Se, että väki ei ole ihmisiä oli vaan ihan liikaa Suville. Mä tunnistan niin hyvin sen epäuskoisen naurueskapismin, johon se turvautuu, kun asiat mättää. No, mä en voi sitä enää perua. Mutta jännä, että mä en koskaan käyttänyt sanaa väki. Ihan kuin siihen sanaan liittyisi jotain omaa ja intiimiä, jotain rakasta, joka kuuluu vaan mulle ja jota mä en halua tahrata epäuskoon? Niinkö mä olen alkanut ajatella?

Miten se Suvi sanokaan, että ”joskus maailma vaan vähän keinahtaa ja sitten odotellaan, että se palautuu”. Mä mietin siinä bussissa, että nyt mulla on huojutettu kaikkia elämän palikoita. Mun musiikillinen unelma paloi tuhkaksi. Mun asuinympäristö on pelkkää rakennustyömaata. Tuntuu melkein irvokkaalta asua uudessa kämpässä, muka uudessa alussa, kun se on vaan ulkoista. Mun parisuhde oli pelkkää paskaa. Ja äiti, johon mä oon luottanut niin lujasti...

Tuli jotenkin tyyni olo. Että ei tää voi enää mennä enempää palasiksi. Jotenkin se oivallus oli niin vääjäämätön, ettei sitä vastaan voinut taistella. Miten se nyt meni se biisi, että ”olen särkynyt saviruukku”. Mutta se biisi päättyy siihen, että olen särkynyt, jotta sinä Herra tekisit minut ehjäksi.

Ja se Suden ajan Etsijä: ”Uni petti uneksijan, otti pelko pelottoman.” Ja: ”Jo on voimani vähissä, rapistunut rakkauskin. Tapahtui Jumalan tahto eikä minun ensinkänä.” Mutta siinäkin on se ihana osa, että: ”Anna, anna poies, pohtimatta luovu, luovu luovuttuasiki, anna. Anna vielä viimeisetki kaikki, kaikki kahlehet karista.” Ja: ”Kirkas tähti taivosella, kirkkaampi sinä sitähi. Kaunis koivu kankahalla, kauniimpi sinä sitähi. polun päähän päästyäsi toteat tämän toeksi.”

Niinkö se on? Vielä mä en ole siinä polun päässä. Mutta se palasten oivallus oli niin lopullinen ja raskas, että se oli jotenkin helpottavaa.

Onko Jumalan ohjausta vai pelkkää sattumaa, että kun mä lakkasin vastustamasta sitä, mikä kuitenkin on näin, tuli jotain eheyttävää? Voi helvetti että mä säikähdin aluksi! Mikä fucking rituaali, siellä muistomerkillä, pitää sytytellä jotain tulia? Ja Aanu vielä sanoi, että mä en halua kuulla, mistä on kysymys ja että Virva ei siedä sitä, ettei sitä totella. Mä pelkäsin, että mä teen tietämättäni jonkun sopimuksen tai sitoudun johonkin. Toivottavasti en ole sitoutunut. Vasta tässä kotona mä muistin, että Seve varotti hiuksista. Ja niitä mä siellä polttelin. Voi Seve, ole hengissä, ole!

No, jotenkin mä tunsin jo siellä Kampissa, että tän pitäis tapahtua. Mutta kun mä kosketin sitä muistomerkkiä ja tunsin sen tulen... Se oli just, tarkalleen just niin kuin Tavastialla. Hurja, riemukas, kaiken valtaava, kyselemätön tuli. Varottamatta se painajainen oli siinä: se hirvee savu ja ihmisten kirkuna ja miten kaikki runnoi hysteerisesti toisiaan ja huusi...

Mä en tiedä, miten mä pystyin jatkamaan tai miksi mä ylipäätään jatkoin. Miksi sittenkään, kun se loitsu viittasi nimenomaan siihen tulen hallitsemattomuuteen. Miksi helvetissä mä haluaisin sanoa sanat, joissa tuli alkaa töille törkehille ja polttaa rinnat neitoselta ja polvet poikaselta? Miksi? Miksi mä ne sanat kuitenkin sanoin? Kai siksi, tai siltä se siinä loitsun lopussa tuntui, että sellainen tuli vaan on, meidän etiikasta riippumatta. Ja juuri noinhan Tavastiallakin vaan kävi. SE vaan on niin.

Mutta silti. Mitä mun pitäis ajatella siitä, mitä mä olin tietoisesti ajattelematta melkein koko illan? Siitä, että mä tunsin itsessäni sen ihanan tulen, johon mä kietouduin, joka oli osa mua, sen polttamisen ja palamisen hurmion, jossa kaikki ne palavat ihmiset ja eläimet tuntui vaan olevan osa palapeliä, oikein ja mahtavaa? Että musta on puolet sitä? Siinä on jotain niin kauhistuttavaa, jotain, että ei se ole kaukana siitä saatanallisuudesta, josta mua on urakalla pesty puhtaaksi täällä Suomessa. Mutta kun siinä on jotain niin luonnollista ja oikeaa, se on osa mua niin syvällä tavalla ja osa luontoa ja sitä, miten asiat vaan on säädetty. Että tulen mahti on sotkeutunut ihmissydämeen, se on ehkä se virhe, se ”synti”, jumalallisen järjestyksen virhe, jota ei olisi pitänyt tapahtua. Mutta se on tapahtunut. Ja mun on elettävä sen asian kanssa. Miten?

No joo, tää on tätä yöllistä siideritilitystä. Mutta jännä, että kyllä mun ensimmäinen reaktio oli viha: Että miksi mun tajunta revitään auki ja mitä se auttaa, että mä nään niin selvästi sen kahtalaisuuden.

Mutta kun mä kunnolla palasin, mulle vaan avautui, miten hieno juttu se oli. Oli pakko myöntää, että mun sielu ja keho ja kaikki oli vaan onnellinen ja elossa ja paljon vapaampi. Ja se hirvittävä blokki, se lukko on murrettu. Mä pakotin itseni laulamaan, vaikka musta tuntu aluksi, että mä kuristun. Mutta mä lauloin... Mä en edes muista sitä kaikkea, kun se näky vaan vei mut. Vaan, että yhtäkkiä mun ääni oli tulta ja kohdallaan ja väkevä ja se oli niin parasta. No, ainakin Aanu ja Sepi oli vaikuttuneita. Jumalauta, mä lauloin Tulivasamaa, josta mä jo ehdin vannoa, että aldrig i livet! Mä luulin, että mulla menis vuosi, että mä uskaltaisin laulaa niin.

Miten asiat voi muuttua näin yhdessä hetkessä? Kaikki on nyt vaan niin paljon selvempää. Tätä ennen asiat oli yhtä klimppiä: tuli, äänenkäyttö tosissaan, hyvät fiilikset lavalla, kauhu. Mä en tiedostanut, mikä on mitäkin. Mä en tiedä, miten mä elän tuliminäni kanssa, mutta ainakin mä olen nyt kohdannut sen paljaana, ilman sotkuja ja verhoja.

Ja että on kysymys hallinnasta ja tasapainosta, siitä, että mulla on osieni välillä selvä suhde, että minä olen aina enemmän vallassa kuin tuli. Mä en tiedä, miten sitä treenataan ja miten se onnistuu, mutta siinä on ratkaisu! Se oli niin jumalaisen vapauttavaa! Ja Aanu ja Sepi oli niin upeita!

Sit se vaan kävi niin, että mä olin Gloriassa ja vastakkain oli Suvi ja Virva. Se oli mahdollisimman epätoimiva yhdistelmä. Suvilla oli täystorjunta päällä ja Virva laukoi sammakoita. Se oli ihan älytön tilanne. Helvetti sen Virvan kanssa! Mitä paskan hyötyä on muka siitä, että joku ”tulkkaa” sitä, jos se sit kuitenkin vaan laukoo asioita varmistelematta tulkiltaan mitään? Mun on niin monesti tällä viikolla tehnyt mieli vetää sitä turpaan. Mutta eihän se edes tajuis.

Se mua raivostuttaa väki-isänikin kanssa. Mä tunnen niin raivoa sitä kohtaan, sitä, mitä se on vastuuttomuuksissaan päästänyt maailmaan, ja kaikkein perseintä on se, että se ei edes tajuais mun vihaa eikä sen syitä.

Jännä, miten nopeasti asetelmat kääntyy. Sen tuliminän kosketuksen jälkeen mä tunsin olevani paljon vakaampi ja selkeämpi. Ja Suvi olikin ihan pallo hukassa ja oikeastaan paljon kykenemättömämpi käsittämään näitä asioita kuin minä aikanaan. Suvi ei ole supatellut puiden kanssa pienenä tai laulellut höpsöjä tulelle ja kuunnellut sen pieniä vastauksia.

Ehkä oli tosi tyhmää sanoa Alinalle Tavastiasta. Mutta se, mitä Virva kertoi siitä varjosta, mitä kaikkea se voi tehdä, oli niin tajuttoman älytöntä. Kerrankin Virva puhui pelkästään järkeä. Ja vielä, että se veti kännit päästäkseen jotenkin rajan toiselle puolelle. Onko vaan sikatyhmempää ikinä kuultu? Vaikkei tietäisi shamanismista mitään kuten minä.

Sysikuun keikka oli niin epätodellinen. Koko ajan takaraivossa jyskytti, että Seve, kone kadonnut. Ja kuitenkin se keikka oli niin mahtava. Mä muistin taas, miksi musakeikkoja tehdään, mihin mä siinä rakastuin. Mä halusin taas sitä itsekin. Mutta sit oli se pelottava kohta Matoisessa kannossa. Se musan fiilis ja aggressio kai oli liian lähellä tulta. Yhtäkkiä mä vaan havahduin, että se tulen tila alkoi avautua. Alhaalta ylöspäin, kurottelemaan pääsyä ulos ja irti.

Kun mä tungin sitä hätäpäissäni takasin, mä ajattelin, että pitää tehdä joku helppo hokema, säepari tai joku, jota mä voin käyttää. Mun on vaan opittava käskemään toista puoltani. Niin kuin Sepi sanoi: tulta ei voi pyytää.

Lähin kotiin siinä vaiheessa, kun Bluusi kävi jauhamassa paskaa ja osottamassa olevansa vielä idiootimpi kun mä muistin. ”En mä ketään lääpi, siis mähän olen naimisissa ja kuivilla.” Ja mä osasin jo odottaa, että se liukenee kumman äkkiä, kun mä huomautin, että se on edelleen sen 500 pystyssä.

Mutta uni ei tule. Missä Seve on? Elävänä vai kuolleena? Mitä muuta sille on voinut tapahtua kuin että kone on tippunut?

Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped