Vampir: Miami - Abigail, osa 5

Marja Lappalainen

Marc on edelleen poissa, enkä minä tiedä mitä voisin tehdä. Minä en osaa olla ilman Marcia. Ilman Marcia minä olen surkea, pelokas vampyyri. Sellainen, josta joku b-luokan televisiokomedia saisi paljon hupia irti.

Menin Kenin ja Ryanin kanssa toimittamaan Ryanin grandsirelle kirjettä herra Rourkelta. Ryanin tekijän tekijä, Antonio Savoy, on ilmeisesti hyvin vanha. Olin kauhuissani jo etukäteen, mutta Marcin vuoksi minun oli tehtävä kaikkeni! Ja tämä kaikki meni luonnollisesti pieleen. Emme päässeet edes herra Savoyn elysiumiin saakka kun jo tunsin paniikin ja kauhun nousevan sisälleni. Näin edessäni mitä hirvittävimmän pedon ja kirkuen lähdin juoksemaan karkuun.

Niin, voiko pateettisempaa olentoa olla kuin kuin minä? Sen ainoan kerran kun minun olisi todella pitänyt näyttää olevani jotain, olevani Marcin tytär, en kyennyt siihen. Ken ja Ryan rahtasivat minut takaisin sisälle melkein pakolla. Ken yritti lohdutella minua, ja sanoi, että hänelle oli käynyt aivan samoin kun hän ensi kerran kohtasi herra Rourken. Mutta Ken onkin niin välitön. Ken uskaltaa sanoa kaikille suorat sanat (vaikka se ei aina olisikaan sopivin lähestymistapa). Minä en voi elää tällaisten epäonnistumisten kanssa. Minut synnytettiin uudestaan ja silti olen yhtä onneton tapaus kuin aina ennenkin.

Elysiumissa en uskaltanut puhua kenellekään. Istuin monta tuntia keskittyen vaaleanpunaista juomaa sisltäneen drinkkilasini pohjaan ja toivoin, että painajainen olisi pian ohi. Marc tulisi kotiin ja minun ei tarvitsisi enää päättää yksin mistään.

Ryan oli kuin kotonaan ja yritti herätellä kanssani keskustelua jostain. En olisi ollut halukas puhumaan enkä oikeastaan keksinyt mitään fiksua sanottavaa. Ja loppujen lopuksi, kaikki keskustelut toivat aina vain mieleeni Marcin ja sen kuinka me puhumme taiteesta ja kulttuurista. Ryan ei ollut yhtään niin hyvä keskustelija kuin Marc!

Ken ei ollut aivan yhtä kotonaan elysiumissa. Ken ehti loukata varsin montaa läsnäolijaa, ja minua alkoi pelottaa veljeni puolesta. Ken on muuttunut niin paljon. Minulla on usein hyvin vaivaantunut olo hänen seurassaan.

Lopulta saimme hakemamme audienssin herra Savoyn luota. Seurasin tarkasti, mitä Ryan teki, etten enää epäonnistuisi missään. Marcin kohtalo saattoi riippua minun käytöksestäni! Odotin samanlaista tilannetta kuin herra Rourken luona, mutta herra Savoy oli hyvin erilainen. Hyän oli jotenkin - välitön?

Ryan hoiti puhumisen. Minä yritin katsella vaivihkaa ympärilleni. Huoneessa oli herra Savoyn lisäksi nuoren tytön näköinen henkilö (joka esiteltiin meille Savoyn tyttärenä Esmeraldana) sekä henkilö, joka näytti Savoyn henkivartijalta. Minä rentouduin hieman. Tilanne ei ollut aivan niin epätoivoinen kuin olin etukäteen ajatellut.

Lopulta herra Savoy jopa puhutteli minua ja kysyi mitä mieltä minä olen asiasta. Melkein huomaamattani töksäytin, että minä haluan Marcin kotiin. Savoy suhtautui minuun jotenkin isällisesti ja minusta tuntui, että tämä mies jos joku, saisi Marcini takaisin kotiin.

Savoy ilmoitti meille, että hän lähettäisi kauttamme takaisin viestin herra Rourkelle. Lupasimme toimittaa viestin. Tai siis Ken lupasi. Samalla lupasimme viettää aikaa hänen tyttärensä kanssa. Esmeralda oli sulonen. Hän puhui vain espanjaa, mutta sitäkin enemmän. Esmeralda vaikutti siltä kun hän olisi täynnä elämää. Yllättäen hän kiskoi minut mukanansa ulos puutarhaan. Minä seurasin. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä?

Puutarhassa alkoi illan ehkä unenomaisin hetki. Ehkä koko elämäni unenomaisin hetki? Esmeralda näytti minulle lemmikkikyyhkyjänsä, osoitteli taivaalta tähtiä ja leikki kuin pieni lapsi. Huomasin liittyväni mukaan ja nauravani ensi kertaa sitten Marcin katoamisen. Olin kuin Liisa Ihmemaassa. Juoksimme pitkin puutarhaa, heitimme pihakalusteita uima-altaaseen (tämä tuntui todella hyvältä!), ja lopulta kaaduimme itse altaaseen leikkisästi tappelemaan. Itkin Esmeraldalle Marcia ja jotenkin me ymmärsimme toisiamme. Tunsin suurta yhteenkuuluvuutta ja rauhoituin. Ehkä kaikki vielä kääntyisi hyväksi.

Lopulta Esmeralda kiitti illasta ja lähti sanoen menevänsä poikansa luokse. Ymmärsin jälkeen päin, että herra Savoy oli Esmeraldan poika. Yllättäen en kauhuistunut ollenkaan, vaikka käsitinkin että Esmeraldan täystyi olla hyvin vanha. Ryanhan oli kertonut minulle, että Dulcinea oli syntynyt 1600- luvulla. Esmeralda saattoi olla useita satoja vuosia vanha, sillä ainakin omien sanojensa mukaan hän oli Dulcinean tekijän tekijä.

Ryan järjesti minulle huoneen Savoyn kartanolta. Hän ei halunnut että menisin yksin kotiin. Ryan oli varmasti oikeassa. Herra Savoyn kartanolla (tai oikeammin herra Reinaldo Guin, Savoyn senesalkin) olisin turvassa. Istuin yksin pitkään huoneessani ja mietin mitä minusta oikein tulisi? Eläisinkö yhtä pitkään kuin Esmeralda ja olisinko samanlainen ikuinen lapsi tai nukkeprinsessa? Ken ja Ryan olivat useasti sanoneet, että kaikki oli meille mahdollista. Oliko minun mahdollista olla mitään muuta kuin se miksi minut rakennettiin? Marc, herra Savoy ja Esmeralda kaikki kohtelivat minua kuin lasta. Ken ja Ryan taas kuin pikkusiskoa. Kaikki halusivat huolehtia minusta, pukea minut, opettaa minua tai leikkiä kanssani. Minä seurasin mukana mukisematta ja jopa pidin siitä. Vai pidinkö? Olisinko koskaan muulloin lähtenyt Esmeraldan mukaan kuin tänään Marcia ikävöidessäni? Tänään, kun kaikki rohkeuteni oli imetty minusta pois?

Mitä minä halusin itse? Marcin takaisin kotiin, mutta entä sen jälkeen? En osannut ajatella asiaa pidemmälle. Aina kun ajattelin Marcia, kylmät väristykset kävivät lävitseni. Satutettiinko Marciani? Kunhan Marc vain tulisi kotiin!

Ovelleni koputettiin ja Ken ja Ryan herättivät minut ajatuksistani. He olivat toimittaneet viestin herra Rourkelle ja toivat uuta viestiä herra Savoylle. Ken kertoi, että herra Rourke oli aivan mielipuoli. Ajatus ei mahtunut päähäni: herra Rourkehan oli niin auktoriteettinen. Ken oli kuitenkin hieman peloissaan. Ilmeisesti herra Rourke oli tappanut toisen jälkeläisistään, Pearl Chastainen. Ken ei ollut saanut Thomasiin yhteyttä ja pelkäsi nyt tämän puolesta kuten minä Marcin..

Tunsin sympatiaa Kenin puolesta. Ymmärsin mitä tämä koki. Ehkä Kenkin nyt ymmärsi minua? Tunsin veljeni läheisemmäksi kuin koskaan. Ainakin hetkellisesti. Ken ei kuitenkaan halunnut lähteä etsimään Thomasia. Ken oli sitä mieltä, että Thomas osasi kyllä huolehtia itsestään. Minä olisin halunnut huolehtia Kenistä, auttaa surussa, mutta tämä piti itsensä etäisenä. Oliko sillä enää mitä merkitystä, että olimme olleet sisarukset? Ehkä uudet verisiteet painoivat paljon enemmän. Ehkä Marc oli minun ainoa todellinen perheeni.

Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped