Yöllisiä monologeja

(:toc:)

Rhispilin "salainen" tehtävä

Viesti no. 1627 agentille ”Corellonin voittamaton vasama, joka iskee nousukaskansojen rivit hajalle lopullisen voiton nimissä” (Heliyliiatar, käännetty haltiakielestä)

Uusi tehtävä: Onnittelut veli, johtoporras on päättänyt tehdä sinusta itsenäisen radikaalin! Keräät tietoja kohteesta ”Korpin legioona” (ks. Liite 1). Operaation koodinimi ”Puhdistuksen alkusoitto”.

Asemapaikka: Melvauntin kaupunki.

Kontaktihenkilö: Agentti ”Ihmisten lasten valituslaulu, joka kohoaa kohti talven kirkkaita tähtiä heidän isiensä suvun sammuessa.” (Aliqatarya, käännetty haltiakielestä), Elventree

Liite 1: Korpin legioona
Kohde on surullisen tehokas ihmissaasteen palkkasoturiyksikkö. Legioona on todettu menestyksekkäästi lopullisen voiton nimissä suoritetun operaatio ”Uinuvan kuoleman” aikana hajaantuneeksi ja merkityksettömäksi lopullisen taistelun kannalta. Kuulusteluissa entinen legioonalainen paljasti kuitenkin merkittäviä tangentiaalisia tietoja, jotka johtivat jatko-operaatioon ”Puhdistuksen alkusoitto” käynnistämiseen.

Vihollistaistelija paljasti legioonan saapuneen Kuutamon Lasten Meren rannoille pohjoisesta, meille toistaiseksi tuntemattomasta Vaasan maan maakunnasta nimeltä Barovia. Taistelija tunnusti maakunnan ihmissaastan harjoittaneen luontoa halventavia riittejä kolmella muinaisella alttarilla, ”kunnes Vanhus saastutti ne”. Vihollinen menetti kuulustelujen tässä vaiheessa puhekykynsä, mikä ei enää palannut ennen hänen likvidoitumistaan.

Kansan Voitokkaan Miekan johto katsoi tiedot siinä määrin merkittäväksi, että päätettiin perustaa operaatio ”Puhdistuksen alkusoitto” selvittämään näiden alttarien luonne, sekä miten ne voivat palvella lopullista voittoa. Operaation tukikohta on Melvauntin kaupunki, missä Korpin legioonan tiedetään viimeksi palvelleen.

Lopullisen ja vääjäämättömän voiton puolesta!

-T.R.


Melvaunt

Barovia

Baroviassa vastaanotettu kirje

Barovia. Madot ryömivät lattian alla ja kaduilla. Ne herkuttelevat kuolleiden lihalla.

Korkealla linnassa, kerran herra ei herra olekaan. Uusi herra ei vielä, muodoton, tyhjä. Kaikki on tyhjää turhamaisuutta.

Ireena, Ireena, Ireena! Kauan sinut rinnallani pidin, kauan pidän sinut sydämessäni.

Pelastakaa Ireenani!

Olen pormestari. Mestari! Koljan olen! Pian madot minullakin herkuttelevat.

Tulkaa! Älkää viipykö!

Hyvästi Westgate!

Milloin ideaalini olivat kuolleet? Tiesin vastauksen lauetessani laiskasti torstaisin käyttämäni maalatun ihmisporton suuhun. Ideaalini selvisivät viidestäkymmenestä vuodesta, jotka vietin kuljetellen viestejä Cormanthorin ja pohjoisen suurten metsien välillä henkeni uhalla drow-partioita väistellen. Ne selvisivät kermaperseiden vinoista hymyistä, kun viesti oli tunnin myöhässä, koska olin joutunut istumaan viikon puun nokassa pohjolan susilaumojen ulvoessa sen juurella. Ne selvisivät vielä täpärästi siitä, kun palvelukseksi viidenkymmenen vuoden kyselemättömästä palveluksesta ilman kiitoksen sanaa minut komennettiin keskelle yhtä mutiaisten suurimmista ja likaisimmista kaupungeista. Tehtäväni? Istua samassa kapakassa päivästä toiseen. Torstaisin sinne tuotiin viesti. Perjantaisin vein viestin satamaan ja palasin kapakkaan. Viestin kirjoittaja ja henkilö, joka tiesi tehtävän luonteen? Kermaperse, kuinkas muuten.

Näin jälkeenpäin ajateltuna hetki oli kirkkaana mielessäni. Ideaalini kuolivat lopullisesti, kun näin Westgaten savut sateisessa horisontissa. Pelkästään Westgaten kaupungissa asui 30'000 matalaotsaista, primitiivistä ihmisapinaa. 30'000! Tämä ei ollut enää minun taisteluni. Luin viestin vielä kerran. Voitonriemuinen hymy nousi vastustamattomasti kasvoillesi. Siinä oli mahdollisuuteni pudottautua lopullisesti näkyvistä ja pyyhkiä kädet tästä kaikesta.

Portto oli mennyt matkoihinsa. Viesti lojui avattuna yöpöydälläni brandypullon vieressä. Lutka oli saattanut lukea sen. Kontaktiani saatettiin tälläkin hetkellä raahata viemäreissä kidutettavaksi. Ei enää kiinnosta.

Melvaunt

Olin viettänyt jo joitain viikkoja Melvauntissa sijaitsevassa Korpin majatalossa. Kontaktistani ei ollut kuulunut mitään, enkä ollut löytänyt juuri minkäänlaisia oikeita johtolankoja Korpin legioonan nykyiseen asemapaikkaan. Viestin liitteessä mainittu Barovia sijaitsi kaukana Melvauntista pohjoiseen, enkä saattanut mitenkään keksiä mitä ihmeen tarkoitusta varten minun oletettiin viipyvän tässä kirotussa loukossa. Odottamassa. Olin siihen jo tottunut. Makuhermoni olivat jo siinä määrin turtuneet, etten enää maistanut kitkeriä yrttejä joita paikalliset käyttivät viinansa maustamiseen. Ainoa johtolankani oli joukko seikkailijoita, jotka olivat majatalon isännän mukaan aiheuttaneet kaikenlaisia hankaluuksia. He olivat kyselleet Korpin legioonasta ennen kuin olivat jatkaneet matkaansa jonnekin pohjoiseen. Olin jo lähellä vajoamista tuohon niin tuttuun onnellisen turtuneeseen humalatilaan, jossa jopa käsipuolessani roikkuva lihava lehmä alkaisi näyttää haltiaprinsessalta, kun aloin kuulla huhuja näiden Korpin legioonasta kiinnostuneiden seikkailijoiden voitokkaasta paluusta kaupunkiin. Kenties minun pitäisi etsiä heidät käsiini? Asiat kuitenkin tärkeysjärjestykseen. Ensin pitäisi juoda vastahankittu viinapullo tyhjäksi ja hankkiutua eroon portosta. Kumpikaan näistä tehtävistä tuskin osoittautuisi ylivoimaisen vaikeaksi...

Seikkailijoiden kohtaaminen sujui jotakuinkin oletetulla tavalla. Heidän johtajansa, eräs Mulgor-niminen samooja teki parhaansa vakuuttaakseen minut siitä, että hän oli itse asiassa kohtalon koskettama. Gruumshin pojaksi hän itseään kutsui, mikä ikinä se olikaan. Seikkailijajoukon muut jäsenet olivat turhantärkeä kermaperse-velho Halzam, juro ja viinaanmenevä Tempuksen temppeliritari Deiros ja vaitonainen Helmin seuraaja Lucian, jota muut jostain kumman syystä kutsuivat "taikaukkeliksi". Tämän sekalaisen seurakunnan kanssa päädyin jonkun mutkan kautta erään paikallisen porhon järjestämälle juhlaillalliselle, jolla oli ilmeisesti tarkoitus juhlistaa näiden seikkailijoiden suoriutumista jossain aiemmassa tehtävässä. Juhlaillallinen keskeytyi tylysti palvelijoiden yhtäkkiä teljetessä juhlasalin ovet ja joukon naamioituneita miehiä sännätessä salin yläparvelle. Illan isäntä sai ruhoonsa puolen tusinaa nuolta ennen kuin kukaan näistä "Melvauntin urhoista" ehti edes reagoida. Itse nappasin pöydältä viinipullon ja siirryin huoneen seinustalle suojaan nuolilta.

Hyökkääjät olivat puoliörkkejä. He kuuluivat kulttiin, jonka temppelin seikkailijajoukko oli aikaisemmin ilmeisesti tuhonnut. Varsin ymmärrettävästi nämä puoliörkit olivat päättäneet lähteä kostoretkelle. Paronin omalla väellä oli ilmeisesti myös osansa tässä salaliitossa. Tarkemmat detaljit menivät minulta ohi, eivätkä ne oikeastaan edes kiinnostaneet niin paljoa. Ohiammutun nuolen pirstottua viinipulloni pohjan tyydyin piileskelemään seinustalla aina toisinaan viskaten tikarilla jotakuta liian likelle erehtynyttä puoliörkkiä. Mulgor kävi kaksinkamppailuun puoliörkkien johtajan kanssa, Halzam paiskasi yläkertaan tulipallon, joka kävi niin läheltä, että oli kärventää hiukseni, Deiros loihti esiin Tempuksen kirveen, joka paloitteli siisteihin pinoihin pari hyökkääjistä ja Lucian keskittyi enimmäkseen hyödyttömään pällistelyyn ja käsien viuhtomiseen. "Taikaukkeli" tosiaan.

No, ainakin viini oli ollut hyvää. Olin kuitenkin onnistunut saavuttamaan näiden seikkailijoiden luottamuksen vain hieman liioittelemalla vähäisiä tietojani Korpin legioonasta, Baroviasta ja muinaisista uhrialttareista. Seuraava etappi: Barovia!

Kohti Baroviaa

Päivä 1: Melvauntista länttä kohti. "Poutasäätä luvassa!" Vitut. Lumimyrsky.
Päivä 2: Kireä pakkanen. Loviattaren pyhiinvaeltajia. Nahkaruoska soi.
Päivä 3: Harmaata. Rakot jaloissa. Susilauma seuraa. Eivät uskalla hyökätä.
Päivä 4: Kauppiaita tiellä. Saapuminen Phlaniin. "Miksei kukaan kertonut, että Phlan on rauniokaupunki!?" Majatalo kuitenkin löytyy.
Päivät 5-37: Jokimannejen kyydissä jokea ylävirtaan kohti pohjoista.
Päivä 38: Lohikäärmen selkärangan ohi itäpuolelta. Lumimyrsky yllättää! Sinisiä varpaita.
Päivä 39: Lauma kurgan-paimentolaisia. Vaativat tietullia. Päästään juttuun, saadaan uusia ystäviä ja opas Ilinvuriin.
Päivät 40-48: Matka kurganien maiden halki Ilinvuriin sujuu rauhallisissa merkeissä.
Päivä 49: Itään kohti kukkuloita. Puolituismanneja. Tietävät reitin Baroviaan.
Päivät 50-53: Puolituisopas Svetlanan opastuksella vuoristopolkua Uupuneen kaakin majatalolle. "Taistelujen tyrskyissä eivät pelastusliivit auta!"
Päivä 54: Barovia! Tuo synkkien, usvaisten nummien ja jylhien, tummien metsien maa!

Saatuamme Barovian "pormestarilta" kutsun saapua tapaamaan häntä liittyen ilmeisesti johonkuhun naikkoseen, kreivin vaimoon joka pitäisi pelastaa, olimme siis kavunneet jyrkkiä vuoristopolkuja synkeään, usvien peittämään laaksoon, jota ympäröivät joka puolelta mustat vuoret. Keskellä laaksoa sijaitsi ränsistyneen ja takapajuisen oloinen kylä, jonka läpi meidän pitäisi kulkea, jotta pääsisimme kylän toisella puolella olevalla kukkulalla sijaitsevaan linnaan, kutsujamme oletettuun asumukseen. Matka oli ollut pitkä ja raskas. Saatoin jo melkein maistaa roihuavan takkatulen äärellä nautitun maukkaan, paistetun porsaan ja väkevän viinin. Kylpykään ei olisi pahitteeksi. Ja kenties löytäisin myös jonkun reheväpovisen piikatytön, jonka rinnoille voisin tyhjentää lähes räjähtämispisteeseen asti täydet kassini...

Mietteeni keskeytyivät tylysti kohti raahustavien epäkuolleiden kammottavan lemun tunkeutuessa sieraimiini. Petollinen usva oli peittänyt niiden lähestymisen meiltä, joten ainoa ratkaisu tilanteessa oli taistelu. Epäkuolleita oli lukematon määrä. Luurankomainen olento, jolla oli liekehtivä kallo joutui ensimmäisenä Mulgorin vasaran uhriksi ja ensimmäinen aalto kalmoja saatiin paloiteltua kappaleiksi. Jostain edempää usvasta kuului yhä taistelun ääniä, joita kohti suuntasimme sillä oletuksella, että joku toinenkin joukko matkustavaisia oli joutunut epäkuolleiden hyökkäyksen kohteeksi.

Ei aikaakaan kun jouduimme toistamiseen taisteluun. Lepakonsiipisiä, kirkuvia kalloja muistuttavat inhottavat olennot kävivät pian kimppuume ylhäältäpäin, samaan aikaan kun koiran kokoiset raatotoukat ja zombiet saartoivat meidät kapealle kadunpätkälle. Minä ja Deiros lamaannuimme lentävien olentojen kirkunasta. Mulgor huhki kuin heinänteossa, velho Halzam loihti tulisia vasamia ja tulipalloja kuin viimeistä päivää ja Lucian pönötti pelokkaan näköisenä talon seinustalla, kimpussaan lukuisia eläviä kuolleita. Halzamin vaivannäkö oli turhaan, sillä yhden epäkuolleista luinen nyrkki pirstoi hänen kallonsa kuin kypsän melonin. Vapauduin lamaannuksesta vasta yhden siivekkäistä hirviöistä laskeutuessa olkapäälleni ja tunkiessa pitkän, limaisen kielensä alas kurkustani.

Hirviö riekkui voitonriemuisesti. Tunsin, kuinka sen inhottava siemen alkoi itää sisälläni. En nähnyt tilanteeseen muuta järkevää ratkaisua kuin pako. Juoksin pois taistelupaikalta pahoinvoivana ja hiukseni irtoillen paksuina tuppoina. Mulgorin sotahuudot ja epäkuolleiden kammottava mölinä jäivät pian taakse ja huomasin saapuneeni paksun hernerokkasumun peittämälle kaupungin rajapyykille. Edessäni oli synkkä, luotaantyöntävä metsä, joka oli epäilemättä täynnä susia ja vielä kammottavampia hirviöitä. Oksensin harmaata visvaa ja verisiä lihankimpaleita, joiden tajusin olevan ruokatorveni ja keuhkojeni kappaleita. Olin kuolettavasti sairastunut, enkä tiennyt paljonko minulla enää olisi elinaikaa.

Päätin palata omia askeleitani takaisin muiden seikkailijoiden luokse, sillä yksin metsässä kuolisin aivan varmasti.

Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped