Ryhmä suuntasi lomailemaan herra K:n mukavaan alppimajaan. Kaikki ei kuitenkaan sujunut odotusten mukaan.

---

Heräsin. Ympärillä oli pimeää. Mitään ei näkynyt. Lampaanhaju leijaili kaikkialla. Huone oli pieni, ahdaskin. Hapuilin tieni ikkunalle. Sain luukut auki. Ikkunassa ei ollut lasia. Kylmä pakkasilma virtasi sisään. Minua paleli. Paleli. En edes tiennyt, miltä se tuntuu. En tiennyt. Ja nyt, se oli epämiellyttävää. Ovea kolkutettiin, minua huudettiin. Tulija oli Lia, mutta hän ei tuntenut sitä nimeä. Hän kutsui itseään Gretcheniksi. Olin kummissani. Minua pelotti hiukan. Kaikki oli todellista, ja silti jollakin tavoin todellisuus oli väärin. Muuttunut.

Lia-Gretchen vei minut tupaan. Siellä olivat Vadik ja Aljosa. Mutta Vadik oli jokin pappi, Alexanderiksi ne kutsuivat häntä. Ja Lia väitti olevansa äitini ja Aljosa isäni. He olivat kaikki huolissaan, peloissaan. He puhuivat jostakin, jota en ymmärtänyt. Sisarelleni oli tapahtunut jotakin. He pelkäsivät saman tapahtuvan minulle ja heille. He pelkäsivät.

Ulkoa kuului ääniä. Oven avautuessa näin ulkona naisen. Nainen oli kumartuneena miehen kasvojen ylle. Hän söi niitä. Hänen suunsa oli veressä. Hänen katseensa on tyhjä, ontto. Taivaalla näkyy vihreitä salamoita. Korkealla, vuorten yllä. Ovi teljetään. Oven alta alkaa sisään valua sumuinen olento. Kauhea hahmo. Kasvot, hirveät hampaat Pitkät raajat. Se ilkkuu minulle, irvistelee. Tiedän että se on paha. Paha ja vaarallinen. Etsin käsiini asetta. Löydän vain tuolin. Pirston sen säpäleiksi. Tartun tuolin jalkaan. Samassa minut kaadetaan. Lyön pääni takanreunukseen.

Herään uudestaan. Tällä kertaa omasta huoneestani herra K:n alppimajassa. Olen yksin. Kauheaa hahmoa ei näy. Muutkin ovat heränneet huutooni.

Menen alas aamiaiselle. He eivät näytä uskovan minua. He sanovat sen olleen vain unta, vaikka tiedän, että se oli enemmän. Paljon enemmän. Katson ikkunasta ulos ja huomaan variksen. Se roikottaa nokassaan ihmisen silmää. Kirkaisen kauhsuta. Varis lennähtää pois. Muut luulevat, että näen harhoja.

Sitten hekin huomaavat. Ulko-ovemme edessä makaa ruumis. Varikset syövät sitä. Näimme miehen aiemmin. Vadik ja Aljosa lähtevät kävelemään hänen jälkiään myöten varmistuttuamme, ettei ulkona kukaan ole vaanimassa meitä. Emme saata ymmärtää, miksi mies on tullut meidän ovemme taakse. Miten hän on kuollut?

Tutkin hänen ruumiinsa. Löydän Aljosan kellon, lompakon, ja kummallisen pallon hänen taskustaan. Hänen kehossaan on palojälkiä, muttei lainkaan paleltumia. Minusta se on kummallista.

Lähdemme autolla Lian kanssa miesten perään. Jatkamme jälkien seuraamista. Ne johtavat kohden vanhaa linnaa vuorella. Löydämme hylätyn aura-auton mutta emme sen kuljettajaa. Käynnistämme auton ja auraamme tiemme linnalle. Ulkona on kaunista. Lunta, valkeaa kimmellystä silmän kantamattomiin. Lialla on kylmä ja epämukava olo. Hän näyttää sen selvästi. Hän ja Vadik ovat epäystävällisiä toisilleen. Se on minusta ikävää. Lia käyttäytyy huonosti. Aljosakin on välillä kummallinen.

Linna on osittain kunnostettu. Menemme ovelle. Oven avaa tohtori Franz Grünenfelden. Hän on kreivi von Ettinghausenin kaukainen sukulainen. Ettinghausen omisti linnan joskus. Hänestä kerrotaan tarinoita. Hänen sanottiin olevan hullu.

Lia puhelee miehen kanssa. Mies vaikuttaa vaivaantuneelta kun haluamme nähdä linnaa. Hän menee pois huoneesta jonkin tekosyyn varjolla. Löydämme pyöreän pallon paikan eräällä telineellä ja sillä kristallipölyä. Samanlaista pölyä, jota se hirviö Lontoossa jätti jälkeensä. Tai se hirviö, joka ei ollutkaan ehkä hirviö vaan joku muu, mutta jonka Vadik sai tapettua. Löydämme papereita, jotka on tungettu kiireessä piiloon.

Äkkiä ovesta lentää sisään savupommi. Lia menettää tajuntansa. Aljosa löytää salaoven takasta ja putoaa siitä. Saamme Vadikin kanssa oven auki ja raahaamme Lian ulos. Myrkyllinen savu hälvenee pikku hiljaa. Kuulemme Aljosan äänen. Hän on pudonnut jonnekin pimeään. Hän huutaa. Sitten hän ampuu. Vadik lähtee kiipeämään alas. Me tulemme Lian kanssa perässä. Vadik ampuu.

Alhaalla on tohtori. Hän säilyttää kammiossa lattian alla kammottavia olentoja. Hän on tehnyt kokeita kuolleilla ihmisillä. Hän on onnistunut halvaannuttamaan Aljosan hetkellisesti piikillä, mutta Vadik on saanut ammuttua häntä. Kuulustelemme tohtoria. Hän on entinen SS-upseeri ja tekee epäinhimillisiä kokeita kuolleilla. Hän herättää heitä henkiin saadakseen vaimonsa pelastettua. Hänen vaimonsa on kuollut. Tunsin myötätuntoa häntä kohtaan, mutta olentojen ontot silmät siellä alhaalla. Se ei voi olla oikein.

Lähden pois, haluan ylös linnaan. Minulla on mukanani pallo, jonka otin kuolleen miehen housuntaskusta. Tuo kuollut mies oli ollut osa tohtorin kokeita. Siksi hän ei ollut paleltunut.

Tulen laboratorioon. Äkkiä pallo alkaa vetää minua kohden jotakin voimanlähdettä. Yritän vastustella, mutta hirveä sähköisku lamauttaa minut. Hirvittävä polte lävistää kehoni, kipu on kauhistuttava. Huudan tuskasta ja lyyhistyn maahan. Pallo kierii kohden laitteita ja äkkiä sähkö leviää niissä. Lakanalla peitetty ruumis alkaa sätkiä ja potkia kamalalla tavalla. Se nousee ylös. Lia juoksee ohitsemme. Vadik tulee ja nostaa minut syliinsä. Aljosa kantaa tohtoria. Samassa kaikki arkut, joissa on ruumiita alkavat liikehtiä. Eloon heränneitä kuolleita alkaa nousta ylös. Tohtorin vaimo laahustaa meitä kohden. Ne ovat kaikki elossa. Ne haluavat tehdä meille jotakin...

Vadik poimii käteensä pullon jotakin ainetta ja heittää sen liekkeihin. Vihreät lieskat hautaavat kaiken alleen. Ruumiit palavat. Hän juoksee minua kantaen ylös portaita. Vääntelehdin tuskasta. Kipu saa näköni hämärtymään. En tunne raajojani. Sitten: ihana viileys. Hän on haudannut minut lumeen. Se leviää palsamin tavoin ylleni. Kipu alkaa hellittää. Linna palaa takanamme. Vihreät salamat välähtelevät taivaalla. Uneni. Näin ne siinä.

Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped