Savo / EiKurjuuttaKummempaa
Soratie rapisee askelten alla, iltatuuli tuntuu kylmemmältä kuin eilen, talvi tuoksuu jo ilmassa. Mieli on musta, syytökset kaikuvat vielä korvissa. Viljaa muka otettu aitasta. Saita mies on Kuokkalan isäntä. Ja niin on tärkeä mies, että sanaansa uskovat muutkin eivätkä edes saunaan päästä yöksi. Tässä se taas nähtiin, että kova on ihmisen sydän. Hahmot ovat loisia, muiden nurkissa muiden armosta eläviä kodittomia ja köyhiä ihmisiä. Lähtötilanteessa hahmot ovat juuri saaneet häädöt eräästä talosta varkaussyytteen takia. Juorut ovat kulkeneet, eivätkä muidenkaan kylän talojen ovet avaudu. Ensimmäiset kylmät yöt ovat jo koittaneet, eli jotain pitäisi keksiä. Hahmojen muodostama perhe on toivottava, mutta ei pakollinen, kunhan löytyy syy hahmojen pitää yhtä. Myös yliluonnollisuutta on luvassa tuntuvalla tavalla. Pelaamaan aikovien kannattaa lopettaa lukeminen tähän.JälkipuintiKiitos taas pelistä. Listailen alemmaksi omat plussat ja miinukseni, pistäkääpä omanne jos sellaisia on. Palautetta otetaan jatkuvasti vastaan + Session pohjalla ollut kansantarina kääntyi erinomaisesti pelisisällöksi +Diggasin tosi paljon groteskista kamasta. Aitoa kauhumatskua. Ois siistiä, jos saat ulos jotain tekstiä siitä miten "muinaiset synnytystarinat oli todella kammottavia".
+ Pelissä kehittyi mehukkaita juonteita, kuten varakkuus jota ei voi käyttää Tsekkaa minikamppiksen pohjalle sydäntulimetodi. Ainakin Juliuksen Prahassa (Wraith) tuo toimi oivasti. Ajatus on siis se, että joka pelikerralla annetaan vähän enemmän valokeilaa tietyn hahmon historialle, ja jutuille. Tuloksena on melko rikas ja monipuolinen perusrakenne 5-7 kerran minikamppikselle. Jos tälläistä mietit, olisin mieluusti pelaamassa, jos vain kelpaan --V Mulkaisin tuota sydäntulta ja näytti ihan toimivalta. Sit jos jossain välissä saan kipinän siihen kamppikseen, niin on ihan mahdollista että sovellan tuota.-Vermilia% Toinen pelautus ohi, tein pieniä muutoksia viime pelin kokemusten pohjalta:
- Aloitin pelin sillä, että hahmot lentävät pihalle Pelaajilta saatua palautetta:- Hauskaa oli ja pelin rytmitys oli onnistunut. Tää pelisessio alkaa vaikuttaa ihan valmiilta vieraampien pelaajien kanssa testattavaksi. Alla tarina, jonka pohjalta peli syntyi.Vaimo kirkonväen kätilönä Yöllä Mikkelin päivän aikaan herätettiin vaimo, joka miehensä kanssa asui lähellä kirkkoa, hiljaisella koputuksella oveen. Kun vaimo meni katsomaan, kuka näin myöhään häntä häiritsi, huomasi hän himmeässä kuun valossa pienen miehen, jota kaksi yhtä pientä soihdunkantajaa seurasi. Mies puhui lempeällä, vienolla äänellä: "Älkäähän pahastuko, äitiseni, että näin myöhään teitä häiritsen, mutta vaimoni on kovissa synnytystuskissa ja minulle on sanottu, ettei hän voi niistä päästä, ennenkuin joku kristitty vaimo tulee häntä auttamaan. Lähtekää sen tähden mukaan. Matka minun asuntooni ei ole pitkä ja minä kannan valaistusta edellänne. Olen sitä kirkonväkeä, joka asuu tämän kirkon alla." Vaimo ei uskaltanut kieltäytyä, vaan lähti. Soihdunkantajat kulkivat edellä, vaimo ja pikku mies perässä. [...] Heidän saavuttuaan kirkon luokse, aukeni kiviseinässä ovi, ja he astuivat kirkon alle. Siellä oli suuria, toinen toistaan kolkompia holveja ja saleja, ja kaikkialla pyörähteli pieniä kääpiöitä, mitä omituisimman muotoisia. [...] Synnytys tapahtui onnellisesti, ja silloin alkoivat pikku-ihmiset suurella riemulla valmistaa "varpahaisia". Vaimon täytyi istua pöytään isännän rinnalle ja palvelijat kantoivat suunnattoman suuria ruoka-astioita pöytään.[...] Kun pöydästä oli noustu, vei isäntä vaimon erään arkun luo, otti sieltä sylyllisen höylänlastuja ja laski ne vaimon helmaan. Sitten hän otti toisesta arkusta karkean lankavyyhden ja ripusti sen hänen kaulaansa. Vaimo kiitteli nöyrästi, vaikka lahjat olivatkin kehnot. Samat pikku miehet saattoivat hänet taas kotiin. Matkalla vaimo salaa pudotteli lastuja helmastansa, ettei tupaansa ripostaisi. Loput lastuista hän kotiin saavuttuansa heitti takkaan ja meni levolle. Kun vaimo aamulla heräsi, oli hänen miehensä jo täysin pukeutuneena ja lähdössä kirkkoon. Hän kysyi vaimoltansa: "Voitko tietää, mistä suuri joukko kirkkaita hopearahoja on takkaan tullut?" Vaimo muisti, että hän oli sinne heittänyt saamansa lastut. Lankavyyhden hän oli unohtanut kaulaansa illalla, ja nyt kimalteli siinä joukko kirkkaita kultaketjuja. Suuressa ilossaan harmitteli vaimo kumminkin sitä, että oli ymmärtämättömyydessään suuren osan aarteistaan tielle varistellut. Myytillisiä tarinoita, toim. Simonsuuri, SKS, 198 |