"Kaikki sujui kuin tanssi aina siihen asti, kunnes hekot ammuttiin alas ja jäimme saarroksiin keskelle vihamielistä maastoa. Vihollinen oli lukumääräisesti ylivoimainen, omasi paikallistuntemuksen, ja paikallisten tuen. Lyhyesti; olimme kusessa. Olisimme kuolleet sinne kaikki, ilman Häntä. Kapteeni Edwards. Hän vain ilmaantui jostain keskellä yötä. Hän, ja hänen miehensä. Aaveita. Niin luulin. Olin vartiossa, enkä nähnyt heitä, ennen kuin Edwards seisoi poteroni vieressä. Hän oli pukeutunut mustaan maastopukuun ja taisteluvaljaisiin. Hänen nimensä luki hänen maastopukunsa rintapielessä, ja sotilasarvonsa takin hihassa. Hänellä oli kädessään kompakti HK MP5K: Hän virnuili sellaista kaiken nähneen veteraanin luottavaista virnettä, mutta virne ei ulottunut hänen silmiinsä asti. Kuolleet silmät. Hän sanoi: ”Lepo, sotilas. Olemme tulleet hakemaan teidät pois.” Samassa jostain vihollisen puolelta kuului laukauksia. Sarjatulta. Kranaatti. Kuulin somalinkielistä huutoa. Nuo miehet olivat kauhuissaan, ja suuliekkien perusteella, he ammuskelivat umpimähkään. Olen varma, että kuulin ulvontaa. Aivan varma. Muistan ajatelleeni: Susia? Täällä? Edwards seisoi edelleen poteroni vieressä. Hän katsoi kohti suuliekkejä. Hän virnuili edelleen. Joku ampui ilmaan punaisen valoraketin. Panin merkille, että Edwardsin silmät heijastivat valoa oudolla tavalla, kuin jonkin petoeläimen. Yhtäkkiä laukaustenvaihto päättyi, ja selkäpiitä karmivaa ulvontaa kuului useista kohdista vihollisen asemia. Katsoin jälleen Edwardsin suuntaan: Hän kohotti päänsä ylös, ja ulvoi. Luulen, että menetin tajuntani kauhusta. En muista mitään muuta. Ei, en muista. Enkä halua."
