Vampir: Miami - Abigail, osa 24

Marja Lappalainen

Minä luulen, että jotain hyvää on nyt tapahtunut. Minusta tuntuu kuin olisin vihdoin ymmärtänyt jotain hyvin tärkeää. Tämä ajatus on jossain aivan kulman takana. Se näyttäytyy minulle nopeasti, ja hymyilee kuin muistuttaakseen olemassaolostaan. Minä en ole aivan saanut sitä kiinni, mutta juoksen sen perässä. Ymmärrätkö, mitä minä yritän sanoa?

Tällä hetkellä elämäni tuntuu kuin unelta. En jaksa keskittyä sellaisiin pieniin vastoinkäymisiin kuin riitoihini Kenin kanssa tai kahlitsevaan elämääni Marian rinnalla, joka kaikesta huolimatta on minulle kovin rakas. Sitä paitsi, Sara Elgar on ollut viime aikoina paljon käymässä Rourken kartanolla. Saran käynnit ovat mahdollistaneet minulle paljon enemmän aikaa keskittyä olennaiseen; keskusteluihin Rosa Balen kanssa. Omaan elämääni.

Olin sopinut tapaamisen Rosa Balen kanssa sunnuntaiksi 9.7. Olin odottanut tätä tapaamista hyvin paljon, sillä Rosa oli luvannut esitellä minut ystävilleen, Noitapiirin jäsenille. Onneksi sinä samaisena sunnuntaina Maria ei halunnut tavata ketään, ja minä pääsin livahtamaan ulos korvaamattoman Renén järjestämällä kyydillä (olinhan juuri sattuneista syistä antanut autoni takaisin Kenille). Andrew soitti minulle samaisena iltana useita kertoja. Hänellä oli ongelmia aaveiden kanssa. Puhuessani Rourke -kartanon painavaan, vanhanaikaiseen keraamiseen puhelimeen sain jatkuvasti mielikuvia niistä väkivaltaisuuksista mihin puhelinta oli käytetty. Minua kylmäsi. Minua oli kylmännyt koko illan. En tainnut kuunnella Andrewta kovin tarkasti, mutta käskin kuitenkin Renétä ilmoittamaan veljelleni, että Andrew saattoi olla ongelmissa.

Veljeni soitti useita kertoja takaisin, mutta en jaksanut puhua hänen kanssaan. En myöskään pysäyttänyt, kun hän kartanolta lähtiessämme kolaroi automme. Onneksi vuokrakuskimme oli varsin pätevä. Tiedän, että Ken olisi halunnut vain omistaa elämäni ja estää minua tapaamasta Rosa Balea. Niin kuin aina aikaisemminkin. Emme siis pysähtyneet ennen määränpäätämme, Greynolds Park -nimistä suurta puistoa, jonne tapaamiseni oli sovittu.

René jäi odottamaan minua vuokra-autoomme puiston parkkipaikalle kun minä lähdin kävelemään kohti tärkeää tapaamistani. Puistossa oli kuuman kosteaa, ja tunsin kuinka pitkän hameeni helmat kostuivat kiinni jalkoihini. Minua jännitti, mutta hyvällä tavalla. Tunsin pitkästä aikaa elämän ihmeellisyyden. Käveltyäni hetken puiston keskellä kulkevaa hiekkatietä, näin edessäni kaltaisen. Tunsin hänet jostain, mutta en muistanut mistä. Nainen oli pukeutunut valkoiseen kaapuun, ja hänen käsiensä ympärille oli kiedottu muratteja. Naisen kasvoja peitti huppu, mutta sen alta tulvivat ryöppynä ulos vaaleat kiharat (epäilin tuolloin, että hän olisi Maria, mutta Maria olisi ollut paljon pienempi). Nainen puhui minulle kauniilla vanhahtavilla sanankäänteillä toivottaen minut tervetulleeksi. Hän ohjasi minut syvemmälle puiston siimekseen, ja kuiskasi: "Jos Jumalatar suo, näemme toisella puolella." Tiesin olevani tärkeällä matkalla.

Puisto tuntui rehottavan villinä ympärilläni. Maa allani oli upottavaa kuin suossa. Potkaisin epäkäytännölliset korkokenkäni pois ja annoin ruohon kutitella jalkojani. Etenin yhä syvemmälle hitaasti ja rauhallisesti. Ymmärsin kyllä heti, että olin suorittamassa jonkinlaista koetta, initiaatioriittiä. On ehkä omituista etten tuolloin ajatellut hetkeäkään Lanceaa tai rakkaan Marcini opetuksia.

Puisto tuntui jatkuvan ikuisesti, ja muuttuvan yhä villimmäksi. Oikeastaan, se ei enää muistuttanut puistoa vaan metsää; jotain alkukantaista ehkä hoitamattomine puineen ja suonsilmäkkeineen. Joka puolella oli valtavia hyttysiä, joiden ininä tuntui täyttävän ilman. Nautin kuitenkin täysin rinnoin omasta rauhastani. Tämä olisi jotain mitä minä itse tekisin yksin! Voit vain kuvitella kuinka paljon yritin siis vältellä metsästä kuuluvia ääniä, jotka olivat aivan liian tuttuja, ja jotka kutsuivat minua nimeltä. Yritin parhaan taitoni mukaan sulkea näköpiiriini ilmaantuneet Kenin ja Andrewin pois ajatellen tiiviisti, että he eivät oikeasti ole täällä! Valitettavasti vielä avattua silmäni uudestaan, juoksivat veljeni ja hänen hännystelijänsä minua kohti.

En todellakaan halunnut, että Ken (tai Andrew) tulisi pilaamaan minun yöni. Minun rituaalini. Niinpä lähdin juoksemaan ajatuksenani heidän karistaminen kannoiltani. Tiesin olevani tarkkojen aistieni myötä huomattavasti vahvemmilla öisessä puistoviidakossa. Yhtäkkiä edessäni seisoi tuttu, vääntynyt olento. Ben-setä. Muistin kuinka häntä vihasin, ja muistin hänen äänensä ennekuin hän edes avasi suunsa. Kyllä, muistin kuinka hän oli kutsunut minua murhaajaksi. Epäilemättä juuri Ben-setä oli kutsunut minua myös edellisyönä Rourken kartanolla. Turhaan tosin, sillä vaikka hän yritti syöttää minulle valheita helvetistä ja vanhemmistani sen tulissa, en jäänyt kuuntelemaan häntä.

Etenin vauhdilla loikkien puunjuurien yli kepeästi, ja lopulta törmäten siihen henkilöön, jota olin yrittänyt etsiä jo pitkään. Tunsin saman pelon ja häpeän kuin aina aikaisemminkin nähdessäni Jamesin runnellut kasvot edessäni. Pysähdyin, ja lysähdin polvilleni hänen eteensä. Halusin niin auttaa häntä, mutta en tiennyt miten.

James ei kuitenkaan ollut enää samanlainen eksyksissä oleva pikkupoika kuin ennen. Ei, hän oli muuttunut ja sylki suustaan solvauksia ja syytöksiä minulle. Huomasin kuinka Ken oli ilmestynyt viereeni, mutta yritin vain epätoivoisesti kuunnella Jamesia. Kyllä, minä ansaitsin hänen syytöksensä, mutta eikö hän ymmärtänyt että halusin vain auttaa? Vai enkö todella enää voinut auttaa häntä? Hiljalleen Jamesin ympärille ilmestyi muitakin, kaikki kuolleita. Kaikki tappamiani. Juoksin kyyneleet silmissäni aaveelta toiselle tarjoten apuani, mutta sain vain vastineeksi vihaa tai surua. Lopulta Ken riuhtoi minut pois aaveitteni luota. Tunsin oloni voimattomaksi. Heitä oli niin paljon.

Jatkoimme matkaa kolmisin. Andrew oli peloissaan ja hermoromahduksen partaalla. Minä olin voimaton, enkä halunnut puhua heille. Olin varma, että olin epäonnistunut aaveiden kanssa, ja epäonnistunut siinä kokeessa mikä minulle oli asetettu. Andrew roikkui hameenhelmassani, ja Ken yritti etsiä ulospääsyä yhä uhkaavammaksi käyvästä puistosta. Olin myös itse valmis poistumaan puistosta.

Puistolla oli kuitenkin vielä paljon tarjottavaa meille, ja mitä pidemmälle me siellä vaelsimme (olimme jo auttamattomasti eksyksissä) sitä oudompiin asioihin me törmäsimme. Andrew kompastui roomalaiseen kypärään, ja pian tämän jälkeen kokonainen legioona roomalaisia marssi ohitsemme. Vasta tässä vaiheessa muistin Lancean ja Longinuksen, ja pitelin hetken hämmentyneenä kypärää käsissäni. Legioona oli kuitenkin jo pian poissa, ja sen tilalla kauhu Kenin digitaalisen kellon ilmoittamasta aamun lähestymisestä.

Andrew oli nähnyt jossain vanhan hautausmaan, ja me juoksimme sitä kohti. Emme tietenkään enää löytäneet sitä, mutta sen sijaan löysimme utuisen järven, ja ylitimme sen pienellä suoruuhella. Tunsin taas toivon palaavan sydämeeni. Ehkä en vielä ollutkaan epäonnistunut! Olin nimittäin varma, että ruuhi veisi meidät tuonpuoleiseen niin kuin Styx-joen lautturi tai se papittarien vene Avalonin usvissa (tämä mielikuva tosin taisi syntyä nimenomaan järven yllä leijuvasta sumusta).

Saavuimme pitkän ja rauhallisen matkan jälkeen vastarannalle. Ruuhi lähti yksinään palaamaan takaisin, niin kuin sen tietysti pitikin. Ranta oli kivikkoinen, ja edessämme nousi jyrkkä rinne. Kuulin lähteen pulppuavan rinteen huipulla, ja vaelsimme sinne. Aurinko ei ollut noussut, vaikka sen olisi kellojen mukaan pitänyt tehdä niin. Olin vakuuttunut, ettei tällä puolella aurinko koskaan nousisikaan.

Kuulemani lähde oli puhdasta verta. Se puski kirkkaana ja houkuttelevana kallion kolosta esiin kutsuen meitä luokseen. Ken ja Andrew kaatuivat lähteen muodostamaan lammikkoon melkein heti, mutta minä yritin parhaani mukaan vastustaa sen ääntä, tuoksua; ajatusta sen täydellisyydestä suussani. Lopulta, vaikka näin Kenin ja Andrewin irstaasti nukahtaneen lammikkoon, en voinut enää vastustaa himoani, vaan syöksyin lähteeseen.

Kun heräsin, oli päivä. Juoksin polttavaa aurinkoa pakoon yksinäisen puun alle vain huomatakseni, ettei se satuttanut minua. Seisoin hämmentyneenä puun alla, kun näin yhtäkkiä kahden pienen tytön juoksevan minua kohti. Luulin ensin, että tytöt olivat minä ja siskoni lapsina, mutta ymmärsin pian, ettei asia ollut niin. Nuo pienet olennot olivat tyttäriäni. Katselin järkyttyneenä heidän suoria tummia hiuksiaan ja nykeröneniään: tämän täytyi olla unta. Tämä oli jotain, mitä minä en voisi koskaan enää saada.

Lapset vetivät minut pois puun alta, ja juoksivat innoissaan kohti auringossa kiiltelevää jokea. Heillä oli siellä jokin leikki, jonka he halusivat näyttää minulle, äidilleen. Seurasin heitä epäluuloisena ja järkytyin uudestaan kun vastaani käveli komea, hymyilevä mies. Poika, johon joskus olin ollut ihastunut. "Kulta, siellähän sinä olet", mies sanoi minulle naurahtaen. "Tule syömään kanssamme", hän jatkoi ja otti kädestäni kiinni vetäen minut joen varteen levitetylle piknik -viltille. Istuin viltille, ja päätin leikkiä kiltisti osani. Siihen asti kunnes en ilmeisesti ollutkaan pakannut astioita mukaan, ja mieheni löi minua silmäkulmaan. Vasta tässä vaiheessa huomasin myös muutkin ruhjeeni. Niin, todellinen Sweetwater-romanssi.

Havahduin uudelleen pimeältä kujalta. Se muistutti jollain tavalla omia kujiani Miamin pohjoisosissa, mutta toisaalta kaikki kujat ovat niin kovin samanlaisia. Minulla oli nälkä. Todella nälkä. Kuljin kujalla eteenpäin saalistamassa. Tunsin edessäpäin pelon tuoksun, saaliin tuoksun. Pieni tyttö juoksi paniikissa pois luotani. Olin paljastanut hampaani ja hyökkäsin tämän kimppuun. Pieni ääni sisälläni oli ehkä yrittänyt huutaa tytölle, että tämä juoksisi karkuun. Sama ääni yritti huutaa sisälläni, etten tappaisi tyttöä, mutta tuoreen, paksun veren maku suussani hiljensi äänen pian taka-alalle. Olin tyytyväinen, mutta kuinka kauan? Haaveilin jo uudesta saaliista. Ehkä kuulinkin jo pelon siivittämät askeleet jossain kauempana, ja kyyristin selkäni uuteen loikkaan.

Joku puhui mielessäni, ja pyysi minua valitsemaan näistä vaihtoehtoisista tulevaisuuksista. Tai rakentamaan kokonaan uuden, sellaisen tulevaisuuden jonka itse halusin. Melkein kuin Dickensin Joulukertomuksessa, oli minullekin näytetty tulevaisuus, joka olisi voinut olla ja tulevaisuus joka voi tulla. Tiesin, jo silloin kun Marc teki minut, ettei minua oltu tarkoitettu tuohon Sweetwaterin tulevaisuuteen. Tunsin pienen piston, kun mietin lapsia, joita en koskaan voisi saada, mutta olin silti varma. Olen myös jo aikanaan päättänyt ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin legaatti Morrisista - joskin tiedän olevani eksyksissä, epäonnistuvani lähes joka toinen yö.

Lopulta kuvittelin itseni seisomassa samalla tutulla kujalla, mutta vastustamassa sitä valtavaa nälkää, ja kävelemässä pois. Meinasin melkein kuvitella Marcin rinnalleni, mutta lopulta päätin olla yksin. Minun on selvittävä yksin! Tämä on minun kohtaloni. Sitä paitsi, enkö jo joskus aikaisemmin päättänyt, että seuraavan kerran kun tapaan Marcin, olen hänen arvoisensa?

Nousimme kaikki ylös märältä nurmelta, jolla olimme maanneet kellon mukaan vain joitakin minuutteja. Tie, jolta olin saapunut, oli edessämme. Oletin, että me kaikki olimme kokeneet saman ja nähneet oman tulevaisuutemme. Luultavasti kuitenkaan Ken tai Andrew ei uskonut opetukseen kuten minä uskoin. Tästä johtuen en halunnut jakaa kokemuksiani heille, vaikka Andrew taisi jotain omistaan puhuakin.

Kävelimme kaikki hiljaisina pitkin hiekkatietä pois puistosta. Ken yritti laittaa kätensä olalleni, mutta pyristelin vastaan. Tiedän, että hän tarkoitti ehkä vain hyvää, mutta en voisi koskaan jakaa tätä kaikkea hänen kanssaan. Olin melkein varma, että Ken unohtaisi kaiken mitä oli (ehkä?) oppinut muutamassa yössä palaten takaisin harhakuviinsa ruhtinuudestaan.

Olin kävellyt jo jonkun tovin, kun minua vihdoin kutsuttiin. Pelkäsin niin paljon, ettei minua hyväksytäkään! Käännyin hitaasti ympäri ja kävelin suoraan Rosan ja Dee Deen (kuinka saatoinkaan olla tunnistamatta Dee Deetä!) syleilyyn. Pimeydessä heidän takanaan seisoi Ceridwen, pelottavan vanhan ja petomaisen näköinen kaltainen, joka hänkin saattoi ehkä hymyillä minulle. En tiedä vieläkään. He kaikki toivottivat minut sisarenaan tervetulleeksi.


Myöhemmin Rosa kertoi minulle, että kaikki kokemamme johtui (ainakin epäsuorasti) Noitapiirin tekemästä Verhon Raottamisen rituaalista. Tämä rituaali heikensi hetkellisesti tämän- ja tuonpuoleisen rajaa, jolloin rituaaliin osallistuneilla oli mahdollisuus hakea johdatusta vainajilta. Rituaali paljasti useita mahdollisia tulevaisuuksia, joista minä näin sen kaikkein oletettavimman vaihtoehdon, jossa Peto ottaa vallan minusta ja muutun juuri siksi mitä eniten pelkään. Rosa kuitenkin sanoi minulle, että tämä johtuu siitä uskonkriisistä, jota olen jo pitkään potenut. Lancean opit Longinuksen kirouksesta eivät koskaan ole tuntuneet minusta kovin järkeviltä, vaikka olen niihin todella yrittänytkin uskoa.

Nyt kaikki Rosan opetuksen siitä, että me olemme vain luonnollinen osa tätä maailmaa, tuntuu minusta aivan itsestään selvältä. Olen aina miettinytkin, miksi meitä ei muka olisi ollut ennen kristinuskon syntymistä? Tätä vastaan puhuisi jopa se sumerilainen loitsu, jonka mahdollisena jälkiseuraamuksena tapasin julman saksalaisen sukulaiseni. Rosa sanoi minulle myös, että jokainen voi vielä muuttua, ja että muutoksessa ja luomisessa piilee elämän todellinen tarkoitus. Minäkin voin siis vielä muuttua! Matka todelliseen muutokseen ja parempaan tulevaisuuteen on varmasti vielä pitkä ja kivulias, mutta olen valmis koetuksiin!

Rosan mukaan on olemassa erilaisia tapoja kilvoitella ja näin saavuttaa se muutos ja valaistuminen, minkä haluankin tapahtuvan. Jotkut kilvoittelevat samoilla menetelmillä kuin munkit (tai Marcini) esimerkiksi itseään ruoskien. Toisaalta voin pyrkiä kilvoittelemaan myös henkisellä tai sielullisella tasolla. Luulen, että kaikki kilvoittelu voisi tehdä minulle hyvää! Ainakin minun täytyy pystyä tästä lähtien hillitsemään itseni paremmin!

Olen nyt aloittanut Rosan ohjauksessa opettelemaan Noitapiirin opetuksia. Lancea saa jäädä, ja se on varmasti parempi kaikille. Tuskin isä Marrow haluaisikaan tällaista "epäilevää Tuomasta" joukkoonsa (joskin isä Marrow näytti kyllä olevan hieman huolissaan "harhaoppineisuudestani"). En ole tosin vielä uskaltanut kertoa Marialle, sillä hän näyttää uskovan vakaasti Lancean opetuksiin. Toisaalta, Marian elinaikana kristinukolla on ollut varmempi jalansija. On ehkä minun onneni, että maailma on nykyään paljon maallisempi. Ehkä jos olisin aina uskonut jumalaan, olisi tämä kaikki paljon vaikeampaa.

Oikeastaan, tiedän kuinka vaikeaa se olisi. Se olisi juuri niin vaikeaa kuin Lancean opetusten omaksuminen minulle oli. Noitapiirin opetusten parissa taas minusta tuntuu siltä, kuin olisin palannut takaisin kotiin, sillä oikeastaan olen aina uskonut enemmän pakanajumaluuksiin ja kolminaiseen äitijumalattareen. Yritinhän minä joskus nuorempana saada wicca -rituaalejakin toimimaan. Ja nyt kun luen Ishtarista, Isiksestä tai ajattelen vaikka Neitsyt Mariaa, tiedän että tässä kaikessa on järkeä! Jos ajattelee vaikka siinä sumerilaisessa loitsussa esiintynyttä Ereshgigalia, niin samalla tavalla kuin Eukko, myös Ereshgigal karkotettiin taivaasta, ja hän päätyi pitkän matkan jälkeen manalan valtiattareksi. Samankaltainen on myös Lilithin taru. Ja samoja piirteitä löytyy niin monesta uskonnosta, ettei kysymyksessä varmasti voi olla sattuma!

On ihanaa, että voin puhua kaikesta tästä Noitapiirissä. Minusta todella tuntuu kuin minua ymmärrettäisiin, ja että myös minä ymmärrän. Vasta nyt kun Marcin lähdöstä on kulunut jo näin pitkään, minusta tuntuu että olen saanut elämäni jotenkin kasaan. Tunsin pitkään olevani täysin perheetön, mutta nyt minulla on sisareni Noitapiirissä - sekä tietysti setäni Mark Schultz. En ole vielä ehtinyt kertoa Mark Schultzille Noitapiiristä, sillä olemme vasta puhuneet Maldonatosta. Mark Schultz kertoi kuinka Maldonato oli tehnyt hänet jokunen vuosi sitten vain näyttääkseen minun Marcilleni että hänkin on tarpeen tullen korvattavissa.

Ilmeisesti Maldonato oli kuitenkin kyllästynyt pian Mark Schultziin ja heittänyt tämän pihalle, ja käskenyt myös pysymään poissa. Kerroin Mark Schultzille kuinka onnellinen olen siitä että Maldonato on kuollut! En vielä uskaltanut kertoa, että minun Marcini tappoi tämän ja lavasti tästä syystä myös oman kuolemansa. Mutta luulen, että voin kertoa joskus vielä kaiken Mark Schultzillekin. Ehkä romanttiset unelmani hänen suhteen ovat hieman hälvenneet sen jälkeen kun kuulin hänen haaveilevan Mariasta, mutta epäilisin että ystävyytemme on vasta puhkeamassa kukkaan.

Kaiken kaikkiaan, monet asiat ovat nyt siis paremmin kuin pitkään aikaan. Toki joudun edelleen huolehtimaan myös Mariasta ja siivomaan hänen jälkiään (viimeksi onnettoman neiti Stillmanin!) sekä seuraamaan sivusta kartanolla tapahtuvaa valtataistelua. Nyt minusta kuitenkin tuntuu siltä, että jaksan kaiken tämän, sillä olen melkein saanut sen kujeilevan ajatuksen kiinni.

Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped