Toiminnot
Sivusto
August Hamilton syntyi velkaantuneen pientilallisen, John Hamiltonin, pahnanpohjimmaiseksi, syyskesällä vuonna 1770. Perheessä oli yhteensä seitsemän lasta, viisi heistä poikia: John Jr, Nevill, Gabriel, Ezekiel ja August, vanhimmasta nuorimpaan. John Jr ja Nevill ehtivät molemmat aikuisikään vapaussodan kynnyksellä, joten kokivat nuo taistelut kaikessa hirveydessään ensikädessä: vain Junior palasi kotiin, hänkin työkyvyttömänä. Periaatteessa nuorimmat pojat Ezekiel ja August saivat kiittää sotaa olemassaolostaan, sillä heidän oli määrä täyttää tilalla Juniorin ja Nevillin jättämät aukot, jahka varttuisivat aikuisiksi asti.
John Hamilton Senior ei päässyt sotimaan, ja syyttikin itseään vanhimpien poikiensa kärsimyksistä. Hän oli ollut perheen vankkumaton vallankumouksellinen, ja takonut poikiinsa ajatuksen elämästä kruununverojen ulkopuolella. August peri isältään tuon katkeruuden – eihän hän koskaan tuntenut sitä miestä joka uskoi huomiseen ja kasvatti vanhimmat pojista. Katkeraa oli jopa suhtautuminen Augustin koulunkäyntiin – syksynlapsi niitti satoa jonka vanhemmat sisarukset olivat omalla verellään kylväneet.
Augustin perhe oli sodan aikana velkaantunut pahasti kapinallisten byrokratian epäonnistuttua selventämään vedenpitävästi että heidän tilaltaan oli nostettu paitsi ruokaa, myös nostoväkeä. John oli ostanut sinisilmäisyydessään velaksi seuraavan sadon siemenet naapuritilallisilta, vakavaraisilta Hubbardeilta. Myöhemmin, Nevillen ruumista seurasi mukanaan pahankurinen myrskypilvi, joka tuhosi tuulineen ja rankkasateineen vielä vihertävänä kukkivan maissipellon viimeiseen jyvään, muuttaen ne myrkyllisiksi – eivät kelvanneet edes kotieläimille. Musertuneena kaikesta, John lannistui aivan väärällä hetkellä.
Perinteisesti Hamiltonin pojilla ei ollut asiaa Bostoniin muuten kuin markkinapäivinä, ja näin oli ollut asiat sodan lopusta lähtien; Isä eli ilmeisesti siinä uskossa, että kasvava kylä oli ollut niiden unelmien sikiämisalusta jotka olivat maksaneet hänelle hänen poikansa ja ansainneet hänelle vain velka-ahdingon. August oli poikkeus, sillä Bostonissa oli yleiskoulu, ainoa lähiseuduilla.
August piti koulutusta pakopaikkana perheen ahdingosta, ja oli iloinen jokaisesta mailista jota joutui kylmänä talviaamuna tallaamaan Charlestownin perukoilta Bostonin keskustaan. Iänkaikkisesti hän tulee muistamaan, kun lehtori Thatcher ojensi hänelle lunastamansa juuri painetun aapisen, ollessaan 8 vuotias. Myöhemmin samana syksynä 1778 unohti August kirjan koululle, ja palasi salaa pimeällä etsimään sitä – välittämättä ryöväreistä ja muista jotka jo tuolloin luikkivat Charlestownista Bostoniin laittomuuksia harrastamaan. Päästyään koululle puolenyön tietämillä, August kohtasi kummallisen henkilön, tulevan luojansa Timothyn, joka istui hänen pulpetissaan, lukemassa hänen kirjaansa. Tämä arviolta 30-vuotias laitapuolenkulkija ei huomannut poikaa, vaan ähki kirjaimen ”D” parissa kuumeisesti. Mies säikähti poikaa kuin elukka, juoksi pakoon luokkahuoneen poikki päin seinää ja raapi liitutaululle kynsillään jäljet joiden nykyisin uskotaan olevan yksinään luentoa pitävän paholaisen turhautumisen merkkejä. Tilanne kuitenkin rauhottui nopeasti, ja sinunkaupat vaihdettiin puolin ja toisin.
Timothy saattoi pojan kirjoineen turvallisesti kotiin, joskin selittämättömästä syystä August oli hyvin voimaton matkan jäljiltä seuraavat päivät. Hän jatkaisi myöhemmin kirjan opiskelua yhdessä Timothyn kanssa, joka oppi lukemaan yhdessä tulevan jälkeläisensä kanssa – tosin hyvin hitaasti: ”Vanha koira ei opi uusia temppuja.”
Timothy koki olevansa pahaiselle räkänokalle velkaa, ja perehdytti tämän johonkin mihin hänen perheellään ei ollut juurikaan kiinnostusta: Eräilyyn, metsästämiseen ja kaikenmaailman metsän eläimiin. Augustin vaari oli aikanaan toiminut eräoppaana hienoille herroille ja rouville, ja näinollen nämä luonnonläheiset askareet tuntuivat Augustistakin soveliailta. Timothy tutustui myös perheeseen, ja hankkiutui heidän ja muiden lähiseudun tilallisten palvelukseen eräänlaisena yövahtina: Sudet ja muut pedot olivat köyhdyttäneet karjaa näinä aikoina, mutta Timothyn valppaus piti ne loitolla tästä edespäin.
Boston avasi Augustin silmät näkemään muutakin kuin kotitilansa ja naapuruston lapset. Oli neekereitä, kummallisesti puhuvia ulkomaalaisia satama pullollaan, naisia koreissa vaatteissa, ja jopa naisia joilla ei ollut vaatteita juuri ollenkaan. August oli kasvanut paikassa jossa kaikki olivat tavallaan samanarvoisia – velallisen asemakin oli periaatteessa perheen omaa syytä, eivätkä Hubbardit näinollen tuntuneet mitenkään tärkeämmiltä ihmisiltä. Bostonissa asiat olivat toisin: Jopa Hubbardin isäntä käveli alistuvasti ylimystölle tilaa antaen, mies joka omisti maailman ollessaan omilla tiluksillaan.
Jokin ylimystössä viehätti Augustia, kenties se, että heidän keskusteluissaan kaikui sivistys, jota ilmeisesti pidettiin heidän keskuudessaan itsestäänselvyytenä. Poika sai oppia kuitenkin nopeasti, ettei herrasväen lapsia lähestytty noin vain, joten tämä sivistyksen jakaminen ei ainakaan vielä käynyt päinsä.
Asiat muuttuivat, kun August täytti 11. Isän mielestä hän oli nyt koulunsa käynyt, ja saisi työskennellä niskalimassa muiden poikien tavoin: Nyt perhe Hamiltonilla oli joku, joka osasi sentään lukea sopimuksista ne pienetkin präntit. Muutta käyttöä lukutaidolle ei John Sr:n maailmassa ollut. Päivärytmikin muuttui tiukemmaksi, ja nukkumaan oli kaaduttava heti kun heinähangon laski maahan. Timothy jäi vuosiksi lapsuusajan muistoksi, jännäksi satusedäksi ja nukkumatiksi joka oli virkavapaalla.
Pian huomattiin, että syystä tai toisesta Augustilla oli taipumus ymmärtää elikoiden tarpeita paremmin kuin peltotyötä, joten hänet siirrettiin työskentelemään sikojen, lehmien ja kanojen kanssa. Häntä myös pyydettiin muihin torppiin auttamaan eläinten synnytyksissä ja muissa sellaisissa asioissa. Wesley Hubbard, eräs Hamiltonin velkojista, jopa vei poikaa metsälle, tajuttuaan miten tarkka sihti ja valpas silmä tällä oli petoeläinten suhteen. Hubbard oli myös polunnäyttäjä ylimystön suorittamilla vaelluksilla luonnonhelmaan, ja kerran jos toisenkin sai August olla mukana tällaisella reissulla.
Vuonna 1788, kun August oli 18, oli hän vakiinnuttanut asemansa alueen riistamestarin Leonard Donahuen oikeana kätenä, sekä myös Charlestownin naapuripartion innokkaana jäsenenä. Kaikenlainen valppaus näytti olevan Augustin veressä, oltiinpa sitten syrjäkujalla sammuttamassa tulipaloa, tai keskellä sysimustaa metsää suden kintereillä kivääri tanassa. Herra Hubbardin kokiessa asian liian raskaaksi, alkoi August johtamaan ylimystön piknikkejä ja metsästysreissuja. August oli oppinut alkeita politiikasta, ja siitä miten ylimystö käyttäytyi keskenään, ja oli jopa saanut koota sopivamman vaatekerran itselleen arvostuksen kasvaessa. Kaiken kruunasi tietenkin valkoinen peruukki, jonka hän olisi halunnut ommella päähänsä, niin arvokkaana sitä hän piti.
August huomasi kuitenkin, että mitä enemmän hänen palvelujaan kaivattiin tärkeiden ihmisten piirissä, sitä pahemmin hän vieraantui siitä ihmisporukasta johon oli syntynyt. Eikä aatelikaan häntä ottanut vastaan avosylin, piti vain huolen siitä että tämä oli edes edustuskunnossa. Hänen tietämyksensä maanmuodosta, eläinten käyttäytymisestä ja koirien hyödyntämisestä metsästyksessä olivat kaikki mikä ylimystöä hänessä kiinnosti. Kaikessa muussa häntä kehotettiin vaikenemaan.
August piti itseään susilaumasta karkoitettuna yksilönä, joka ei kelvannut oikein mihinkään. Hän purki turhautumisensa yövahdin hommissa, ja rankaisi kovalla kädellä niin petoeläimiä kuin rosvojakin, milloin sai heitä kiinni. Kerran hän jopa ampui erään karjavarkaan Hubbardin tallin taakse, esittelemättä turhia kysymyksiä.
1792 toi muassaan kylmän talven, joka johdatti susilaumoja entistä kauempaa ihmisasutusten lähelle. Jotkut taikauskoisemmat kuiskailivat iltojen pimeydessä kana-aitauksista joiden lukot oli avattu käsin, ihmissusien ollessa asialla, mutta August oli paikalla, ja tiesi että nälkäiset elukat menivät häkkien läpi ikinet verta vuotaen, ja että vielä olivat Massachusettsin sudet sieltä tavallisesta päästä. Hänelle tuo talvi oli ollut suotuisa: Tapporaha susista nousi nopeasti, ja hänellä oli aikaa metsästää. Hän vietti päiväkaupalla aikaa metsässä, koiralaumansa avustamana. Susilauma toisensa jälkeen hävitettiin hänen kiväärinsä napatessa laumoista ne väsyneimmät yksilöt. Viimein jäljellä oli enää yksi susi, joka oli koko ajan liikkunut yksin, ja hyökkäsi ihmisten kimppuun, aivan kuin kostaen Augustin veriteot lajikumppaneilleen.
August sai huomata, että kevään lähestyessä pakkomielteeksi kehittynyt ihmisentappaja ryhtyi ikäänkuin tietoisesti vaihtamaan tienoota joka kerta kun hän lähestyi sen alati vaihtuvaa reviiriä. Se jätti käyntikorttinsa kuitenkin kaikkialle: pakkaseen kuolleita lapsia, kurkut auki raadeltuina. Kaikkein kummallisinta uhreissa oli se, että heidät oli usein nähty ennen katoamistaan turvallisesti sisätiloissa, joskus jopa peiteltyinä vuoteisiinsa – aivan kuin peto olisi varastanut heidät sängyistään, tai houkutellut heidät pihalle käyskentelyllään. Jälkien käydessä tuoreemmiksi, Augustin koirat ryhtyivät käyttäytymään pelokkaasti, ja suurin osa laumasta oli pakko jättää kotiin. Vain kolme koiraa, nuoria ja tyhmiä englanninvinttikoiria, suostuivat seuraamaan isäntänsä perässä: ne kun jäljittävät katseella, eivätkä näinollen haistaneet mitä August etsi.
Lopulta August sai kohteensa kiinni: Se oli säkäkorkeudeltaan lähemmäs puolitoista metriä, ja sen turkki oli kauttaaltaan kuivuneen veren peitossa. Se oli kenties joskus ollut väritykseltään vaaleanharmaa, mutta nyt sen karvoitus oli repaleista takkua, paljasta nahkaa ja ruudin polttamia laikkuja. Se säikähti Augustia tämän yhytettyä saaliinsa lähellä Danversia, ja ehti ottaa yhden kuulan kuontaloonsa ennen kuin karisti metsästäjän kannoiltaan. Verijälkiä ei jäänyt... mutta koirat pysyivät sen kintereillä, ja pakottivat sen kohti merenrannalle kohoavaa jyrkännettä.
Augustin elämän loppuhuipennus tapahtui tuolla kyseisellä jyrkänteellä. Peto odotti huipulla, kun Augustin omat koirat kävivät hänen kimppuunsa aivan yhtäkkiä, Angelia lukuunottamatta joka puolusti isäntäänsä loppuun saakka. Hänen piti ampua toinen koiristaan, ja hakata toinen pakosalle tyhjän kiväärinsä perällä; tämän nähtyään susi hyökkäsi verenhimoisena hänen kimppuunsa. Viimeinen asia mitä August eläessään kuuli, oli murtojään paukkuminen öisellä merellä, ja Angelin uhmakas haukkuminen jossain kovin kaukana...
Augustin syleili gangrel Timothy, joka oli vuosia johdatellut nuorukaista tämän viimeiselle saalistusretkelle. Timothylle talvi oli ollut todella vaikeaa aikaa, sillä pakkanen oli ajanut ihmiset visusti turvallisiin sisätiloihin, vaarallisen takkatulen suojaamiksi. Nääntymisen uhatessa vampyyriä, oli hänen Petonsa riistäytynyt pahemman kerran irti, ja suden muodossa hän oli aloittanut varsinaisen teurastuksen. Inhimillinen puoli Timothyssä oli tunnistanut Nälähurmassakin Augustin, ja näin ollen hän juoni omaa petoaan vastaan ohjailemalla Raivoa siten, että August pysyisi hänen kintereillään. Kenties pohjimmiltaan Timothy etsi kuolemaa, muttei löytänytkään omaansa. Kenties syleily oli yritys sovittaa ja korjata asioita, kenties Augustin eränkävijän taidot johdattelivat Timothyn siihen. August on kuullut jälkimmäisen perustelun luojaltaan, mutta tahtoo uskoa mieluummin olevansa ikäänkuin sydämettömän hirviön sydämellinen vahinko.
Luoja kasvatti Augustin Neonateksi varsin hyvin, ja järjesti hänelle oikeuden asua Bostonissa, tarkemmin sanottuna tutulla Charlestownin alueella. Ironista lienee se, että Augustin uusi isä velkaantui myös, jääden palveluksen verkaa Arvon Alder Clondykelle, vampyyriylimykselle joka salli Augustille tämän alivuokralaisen paikan hänen alueellaan. Tämän lisäksi velkaa lisäsi myös se, että Clondyke esitteli Augustin Ruhtinas Carder Kolmannelle, ja puolusti hänen oikeuttaan jäädä kaupunkiin. Hänestä tehtiin kaupungin virallinen jäsen vuonna 1794.
August tietää nimeltä kaikki Bostonissa asuvat vampyyrit, joskaan ei ole kohdannut hänen jälkeensä syleiltyjä ”uusia Cardereita”. Muut hän näki tuona yhtenä iltana vuonna 94, ja on sittemmin ollut tekemisissä ainoastaan Clondyken ja Timothyn kanssa. Ruhtinaan airut on pitänyt hyvää huolta siitä, että sirellä on paljon tekemistä, ja että Augustin valppautta hyödynnetään myös juuri sen verran ettei hyödyllisyys käy hänen päähänsä.
August elättelee nykyisin toiveita siitä, että saisi kenties seuraa omanikäisistään Kaltaisista, mutta pelkää ettei hänen rahvas olemuksensa kelpaa nuorien ventrueiden silmissä. Timothy on varoittanut, että tämä seurue saattaa käyttää Augustia hyväkseen – varoitus jota August ei ole ottanut kuuleviin korviinsa.
Augustin ollessa vasta ensimmäistä vuottaan kuollut, meni hän tekemään sen virheen, että yritti asettua asumaan kuolevaisten sukulaistensa talouteen. Tämä johti siihen, että hänen perheensä kuoli tautiin joka kulkeutui kotieläinten verestä vampyyrin hampaiden kautta heihin. August ei kuitenkaan osaa syyttää itseään tästä, sillä tauti vaikutti hitaasti, eikä aikalainen lääketiede osaa juurikaan kertoa bakteereista ja virusinfektioista. Tavallaan August näkee asian käänteisesti: Hän säilyi hengissä koska on nyt Kaltainen, ja tavallaan siis kokee tilanteen siunauksena.
Edesmenneen John Hamilton Seniorin veloista August pääsi eroon myymällä tilukset kokonaan Hubbardeille, jotka toivovat saavansa kesannon vallanneet pellot takaisin tuottaviksi. Nyt August elää omassa kotonaan ikäänkuin loisen asemassa, majaillen yleensä vanhassa heinäladossa, jonka maalattiassa hän viettää päivänsä. Hän on Hubbardin palkkalistoilla yövahtina, mutta tekee töitä myös kylässä.
Hyvältä näyttää. :) -Krisse
Tänks. Tuntu että tuli taas selitettyä ummet ja lammet :D -Saku
Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped
